Ilmaisun jalo taito

Tänään mittari näytti -15 astetta, mutta siitä huolimatta auto oli laitettava käyntiin ja nokka kohti pelastuskoiratreenejä. Venlalla oli häkissään pari peittoa ja kuumavesipullo sekä häkin päällä vielä huopa. Niskassa villapaita ja repussa kuoritakki kaiken varalta. Treeneissä oltiinkin matkoineen yhteensä neljä tuntia, eikä häkissä tullut kertaakaan kylmä, vaikka auto muuten olikin ihan umpijäässä! Tällä kerralla tosin sovittiin, että pidetään tuo -15 pakkasrajana jatkossa, jos pakkaset jatkuvat.

Jaettiin ryhmä kahtia ja Venla oli meidän ryhmän toiseksi viimeinen. Ajattelin ensin, että tehdään hakua, mutta sitten mietin, että miksi. Sehän osaa hakea ihmisiä. No joo, haussa on petrattavaa irtoamisen ja Venlan jaksamisen kanssa (siis jaksaa liikkua, mutta ei jaksa keskittyä), mutta pääpiirteittäin itse haku on kelvollinen. Mutta siitä puuttuu ilmaisu, kas, ja näin keksinkin treenin aiheen.

Ensimmäistä kertaa päästin Venlan irti ukoille ja sinnehän se sinkosi. Ensimmäiselle ukolle jopa haukkui kohtuullisen hyvin ja maalimies osasi pitää Venlan alhaalla. Pikkukoiran pahe nro. 1 on kiivetä pussailemaan ja halailemaan kyykyssä olevia ihmisiä. Ja itse kun inhoan sitä, että koira edes koskee minuun (minä saan koskea koiraan, ei toisin päin), en voi käsittää ihmisiä, joiden mielestä se, että koira hyppii vasten, olisi jotenkin suloista tai muuten vain sallittua. Myönnettäköön, monille meidän treeniryhmäläisille vain on vaikea käsittää, että pienikin koira on koira ja sitä pitää kohdella samalla tavoin kuin sitä 50 kiloista isoa koiraa.

Ensimmäinen ukko oli siis ok. Täytyy muistaa, että (haukku)ilmaisu on Venlalle vielä niin uusi juttu, että se ei malta jäädä maalimiehelle haukkumaan, vaan siirtyy sitten etsimään parempia metsästysmaita, joten palkkaustiheyttä täytyy kasvattaa ja haukun laatukriteereitä täytyy muistaa laskea. Toiselle ukolle lähti vähän mutkan kautta, mutta ukolla saatiin ihan kohtuullista pihinää aikaiseksi. Enemmän louskutusta tosin kuin haukkua. Kolmannelle ukolle Venla eteni parhaiten, hullulla vauhdilla ja kovalla innolla (suoraan syliin.....), mutta koska kolmas maalimies oli aktiivisempi (kehui paljon ja yritti kannustaa haukkumaan), Venla ei enää tiennyt, mitä ihmettä tälle pitäisi tehdä ja kiinnostus loppui melko pian ja ihan kokonaan. Parhaiten ja pidempiä sarjoja Venla haukkuu, kun maalimies on täysin passiivinen. Toki täytyy myös osata haukkua aktiiviselle maalimiehelle, mutta jos nyt jostain aloitetaan eli passiivisesta.

Nyt täytyy vaan kotonakin taas naksutella äänenkäytöstä, että saadaan rohkeampaa haukkua seuraavissa treeneissä parin viikon päästä. Kun aloiteltiin tätä hommaa joulukuussa, olin tietoinen, että pelastuskoiraksi oppimisessa menee kauan, useampia vuosia. Mutta pikkuhiljaa olen todennut, että kunhan vain pidän koulutuksen hanskassa ja maltilla treenaan asioita paremmaksi, varovaisesti voitaisi alkaa jo haaveilemaan kokeesta ensi vuonna! Paljonhan se toki vaatii töitä ja mitä kaikkia ongelmia ja pulmia sitä eteen vielä tuleekaan, mutta kyllä tuo on sen verran lupaava ja oppivainen ihmeipana, että en sulkisi pois ollenkaan sellaista mahdollisuutta.

Hämmästyttävän hyvä koira!

Loppuun vielä iloisia pakkaslenkkikuvia päivältä. Eihän noista osannut valita, joten piti laittaa kaikki ;)