maanantai 6. heinäkuuta 2015

Uutta kohti


On tullut aika kääntää sivua ja jatkaa ihan uuden parissa. 

Nämä tekstit jäävät historiaan ja muistoksi osana elämäämme. Uusikaa siis linkkinne ja tervetuloa seuraamaan, Elviiran ja Venlan elämä jatkuu blogissa:




sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Lepopäivän vaellus

Eilen kävin tekemässä 400 metrisen jäljen åyhdellä kulmalla, kun täällä on sateisten päivien ansiosta jo paikoin lumetonta metsissä. No, tarkoitus oli vanhettaa jälkeä yön yli, mutta iltapäivästä alkoi sataa lunta. Käytiin siis ajamassa Venlan kanssa vuoden ensimmäinen verijälki illalla. Jälkitarkkaa, siis todella jälkitarkkaa työskentelyä noin niin kuin tauon jälkeen, mutta eipä oikein muuta hyvää sanottavaa. Hirveä hinku, hätä ja kiire, hyvä kun tajusi sentään pysähtyä kaadolle (tosin oma iltaruoka siinä saattoi auttaa asiaa). Jos kelit pysyvät tällaisina, otetaan lähiviikkoina uusi jälki ja katsotaan, onko aivot paremmin mukana.

Elvin kanssa treenattiin tanssinumeron sisääntuloa. Kolmannen toiston jälkeen paineistui ja lopetettiin. Olen huomannut, että Elvi paineistuu helpommin ns. kotitreeneissä ja jos Ven on lähistöllä. Täytyy siis seuraavan kerran hallilla testata samaa sisääntuloa ja katsoa onko paikalla vaikutusta.

Eilisen treenipäivän jälkeen ajattelin, että pidetään tänään lepopäivä. Eli pelkkää lenkkeilyä. Meidän nurkilla, tarkemmin sanottuna parin kilometrin säteellä kotiovesta, lähtee yhteensä noin sadan kilometrin mittainen vaellusreitistö. Haaveiltiin siitä jo kesän lopussa ja syksyllä, mutta ei koskaan ehditty.

Lähdettiin tänään katselemaan löydettäisiinkö tuo meitä lähinnä oleva reitin aloituspää. Ja löydettiinhän me. Kiitos uuden älypuhelimen, retkikartta kulkee onnellisesti mukana matkan jokaisella askeleella. Ja muuten Endomondokin vaihdettiin SportsTrackeriin ja ainakin tähän mennessä olen ollut tyytyväinen siihen.

Ilokseni totesin, että reittiä oli ajettu moottorikelkalla eli olisiko se talvikunnossapidetty, jes! Lähdettiin talsimaan opastettua polkua ihmetellen eläinten jälkiä, vaihtuvia maisemia ja hiljaisuutta.

Hiljaisuus vaihtui painaviin sanoihin neljän, viiden kilometrin vaelluksen jälkeen, kun moottorikelkat olivat poikenneet pois reitiltä. Siinä sitten keskellä nevaa ihmetellään minua reiteen asti upottavassa hangessa, että mitä tehdään. Koirat sentään pysyivät hankikannolla, joten ajattelin, että ei tässä mitään, kilometrin verran isommalle polulle matkaa ja se olisi varmasti taas kelkalla ajettu.

Muutaman sadan metrin rämpimisen jälkeen ajattelin, että eipä tämä kevyt lenkki voisi tästä enää raskaammaksi muuttua. Hetken päästä kuitenkin hankikanto hävisi koiriltakin ja siinä sitten koko porukka kontattiin eteenpäin. Olen yleensä se ensimmäinen, joka sanoo, että pieni koira pärjää siinä missä isotkin ja jos minä pystyn etenemään, niin koiranikin pystyvät. Tuo umpihanki oli jo itsellenikin lähes mahdotonta, joten ei muuta kuin koiria auttamaan. Kannoin vuorotellen aina toista olalla, kun toinen rämpi eteenpäin. Yhteistyöllä selvittiin kuin selvittiinkin se järkyttävin kilometri ja onni oli, että meitä todellakin odotti se moottorikelkkaura polulla.

Tokihan sitä tuli mieleen, että oltaisi Elvin edestakaisinkävelyongelmasta huolimatta käännytty nevalla takaisin, mutta kun kolme terrieriä päättävät jatkaa eteenpäin, niin ;)

Ei siitä ihan sitä lepopäivän lenkkeilyä siis tullutkaan, mutta lepopäivänhän voi aina siirtää huomiseen. Nyt on pieni pintaraapaisu otettu tuohon vaellusreitistöön ja hinku lähteä uudestaan ja pidemmälle syntyi.

Ainut mikä puuttui matkasta oli vaellusseura. Schapet tulivat kerran jos toisenkin mieleeni vaellessa, mutta ehkä ne saadaan vielä joskus sieltä Lahden metsistä terriäisten vaellusseuraksi.

Onnellista sunnuntaita ja levänneenä kohti uutta viikkoa!

perjantai 20. helmikuuta 2015

Luomisen tuskaa

Tai pikemminkin valinnanvaikeutta. Olen nimittäin viime viikot yrittänyt pähkäillä Elvin koiratanssikoreografiaa.

Muuten hyvä, mutta pää on aivan täynnä ideoita, joiden valinnasta ja jäsentelystä ei tahdo tulla mitään. Tavoitteena olisi kuitenkin saada meidän ihkaensimmäinen kisaohjelma valmiiksi ja treenattua kesään mennessä.

Sen vuoksi olen päättänyt, että mennään jo repertuaarista löytyvillä tempuilla, keskittyen kokonaisuuteen ja yhteistyöhön. Aika paljon vaadittu ja melkoinen haaste,  mutta ilman tavoitteita ei tehdä mitään ja liian lepsuilla tavoitteilla ei tehdä tosissamme mitään ;)

Musiikkiin heräsin eräänä yönä ja miksasin alo-luokan minimimitan eli 1:30 minuuttia huudatusta. Tavattoman lyhyen tuntuinen aika itsekseen treenatessa, mutta yleisön edessä esiintyessä fiilis voi olla ihan toinen!

tiistai 17. helmikuuta 2015

Kisatreeniä

Vennin agitreenaaminen on erittäin hyvällä, jos ei jopa loistavalla mallilla. Uuden seuran löytymisen myötä ollaan saatu tärkeän estetreenin lisäksi viikoittainen agitreeni koutsin ohjauksessa. Tämä mahdollistaa siis häiriötreenaamisen, ohjaustekniikkatreenaamisen valvovien silmien alla, mutta myös Venlaan ja sen mielenmaisemaan tutustumisen.

Elviira on aina ollut valitettavan helppo tapaus. Lämpö nousee nollasta sataan, kun parkkeerataan treeni- tai kisapaikan (ei niin) läheisyyteen, radan läheisyyteen mennään vasta, kun edellinen koirakko on loppusuoralla ja Elville ei missään nimessä näytetä, mitä se edellinen koirakko siellä tekee. Sitten radalle tappajanraivolla, annetaan 110 prosenttia ja lähdetään pois. Tässä vaiheessa voidaan jo hieman rauhoittua, mutta heti, jos kuuluu agilityn ääniä jostain, kuumuus nousee taas nollasta sataan ja homma uusiksi väsyneempänä. Pähkinänkuoressa siis melko ennalta-arvattavaa ja toistuvaa käytöstä kerrasta toiseen.

Venla on jo arjessakin niin outolintu, että en aina pysty ymmärtämään. Tämän vuoksi agitreenaaminen sen kaikissa muodoissa onkin niin mielenkiintoista. Viime viikkoina ollaan erityisesti treenattu vaihtelevuutta. Välillä treenataan lyhyitä pätkiä, välillä pitkiä pätkiä, välillä yksi pätkä, välillä vaikka viisi. Toisinaan treenataan esteitä, toisinaan ohjauksia, toisinaan rataa. Joskus treenataan paikallaoloa, joskus leikitään, joskus tokoillaan kesken agitreenin. Suoritusten välillä Venni on ollut häkissä, autossa, paikkamakuussa, tehnyt temppuja, ollut kontaktissa ja tehnyt pitkää lenkkiä.

Tottakai on asioita, jotka edesauttavat haluttuja käytöstapoja tai asioita, jotka vain kuuluvat lajiin. En esimerkiksi koskaan kisatilanteessa pitäisi suorituksen jälkeen Venlaa kontaktissa perusasennossa tai pitkiä aikoja paikkamakuussa, vaan jäähdyttelylenkillä, jonka jälkeen niin sanotusti vapaalla, joko hihnanpäässä tai mieluummin omassa tilassa eli vaikka siellä häkissä tai autossa. Mutta tässä vaiheessa, kun haluan oikeasti oppia tuntemaan tuon pienen kummajaisen, haluan asettaa sen erilaisiin tilanteisiin ja nähdä, miten (pääkoppa) reagoi.

Ollaan siis myös treenattu kisatilanteita eli käyty möllikisoissa. Tarkemmin sanottuna supermölleissä eli luokissa, joissa on vain Venlalle helppoja ja tuttuja hyppyesteitä sekä putkia. Kisatreenien tarkoituksena kun on tässä vaiheessa ollut tilanteen tutkinta ja opettelu, ei niinkään se ratatreeni.

Venla on siitä helppo koira, että se on putkiaivoinen. Jos se keskittyy yhteen asiaan, se ei välttämättä koskaan edes huomaa toista (vrt. Elviira, jolla on 24 tuntia vuorokaudessa 360 asteen käsitys ympärillä olevista ja tapahtuvista asioista). Kisapaikoilla putkiaivoisuudesta on se hyöty, että toisten koirien ohittelu tiukoissa tilanteissa on helppoa. Venni kontaktiin ja avot, ei edes huomattu kiljuvaa pikkuchihua, takapuolta nuuskivaa beeceetä tai niskakarvoja nostelevaa terriäistä.

Vaikka ollaan kisapaikoilla oltukin treenaamassa olemista ja liikkumista, en ole kuitenkaan asettanut Venlaa tilanteeseen, jossa sen täytyisi sietää ns. vapaalla muiden koirien ahdistelua. Venni ei arvosta vieraiden koirien läheisyyttä, joten sitä en ole edes lähtenyt kokeilemaan. Ihmisiä olen antanut moikata normaalisti, jos ihmiset ovat halunneet moikata Venlaa. Muuten Venla on ollut kenkienvaihdon tai rataantutustumisen ajan omassa tutussa ja turvallisessa häkissä. Rauhassa. Sekin vielä, ihan rauhassa.

Mutta itse möllikisasuorituksiin, niin Venla on kyllä ollut positiivinen yllätys siinä, että se ei jännittyneessä kisatunnelmassakaan huuda. Innostuu kyllä, varsinkin kun näkee, että edellinen menee agilitya, mutta missään vaiheessa homma ei läiky yli ja radanseuraaminen katkeaa välittömästi, jos pyydän kontaktiin. Sama, kun kävellään kisaradan vierellä, jossa joku on paraikaa rataa suorittamassa. Venla pystyy hyvin kävelemään hihna löysällä vaikka radassa kiinni, ei huolta.

Silti, kun mennään radalle, intoa on kuin pienessä kylässä ja vauhtia osaamistasoon nähden riittävästi. Lähdössäpysymistä ei olla sen kummemmin treenattu, siellähän se pysyy. Toki sitäkin aletaan jatkossa treenaamaan myös kisatilanteissa varmemmaksi ja kaukaisemmaksi. Niin kuin treeneissäkin, välillä Vennin intoilu ilmenee lievänä keulimisena (vakiovirheeksi on tässä vaiheessa muodostunut hypyn ohi juokseminen ja hyppääminen ns. takaisinpäin). Tässä ohessa on video viimeisimmästä supermöllistartistamme, jossa ohjaajan osaamattomuus aiheuttaa molemmat virheet eli Venla toimii täydellisesti taitojensa mukaan! Ensimmäisiksi videoiksi laitoin kuitenkin edeltävästä kisasta tuplastartin videot eli sama rata kahteen kertaan, joista ensimmäisellä lähti kyllä pikkukoiralta itseltään välillä ihan lapasesta (kun olisi ollut mahtavaa mennä vain putkiin). Mutta iloisena yllätyksenä toisella eli uusintaradalla ainut virhekin oli ohjauksellinen, kun putkijarru ei ole vielä tuttu käsite. Tosin kakkosradalla huomaa myös sen, että lopussa alkaa kone hyytymään. Osasyynä tähän ol palkan puuttuminen noissa kisoissa. Mukana oli vain syötävää, ei sitä maagista vihreää taikapalloa.

  
  
  

Melko mieletöntä kerrassaan. Seuraavan kerran, kun mennään kisatreeneihin, lähdetään tekemään mölliratatreeni eli kokeilemaan, miltä ne muut esteet tuntuvat vierailla kentillä ja kisaympäristössä. Ja miten ne sujuvat, tottakai myös.

Onneksi elämään kuuluu myös paljon muuta kuin pelkkää westieagilitya. Seuraavaksi täytyykin kirjoitella kuulumisia tanssirintamalta. Olin katsomassa ensimmäistä kertaa elämässäni koiratanssin möllikisoja ja sieltä sain paljon ajateltavaa ja ehkä ilmapiiristä johtuen Elvinkin tanssinumeroita suunniteltua eteenpäin! Ja jos joku jaksaa oikeasti lukea näitä kilometritekstejä tajunnanvirrastani koskien Venlaa ja agilitya, niin täytyy onnitella ja nostaa hattua. Yhtä outoja olette kuin Venla ;)

perjantai 13. helmikuuta 2015

Outo Elviira

Vihdoin älypuhelin saapui meillekin ja ensimmäinen testipostaus olkoon Elviiran vanhimmasta ja oudoimmasta tavasta. Pikkukivet, minimaalisen pienet roskat tai kuten tässä tapauksessa pieni puunpalanen on parasta ajanvietettä sisätiloissa...

torstai 12. helmikuuta 2015

Agilitya päivästä toiseen

Valopäät lenkillä
Älkää ymmärtäkö väärin. Elviira on elämäni koira, enkä vaihtasi sen kanssa vietettyjä tunteja agikentillä mihinkään. Mutta kukaan ei voi ymmärtää, miten helpolta kaikki tuntuu Elviiran kanssa taistelun jälkeen, kun radalle pompitaan Vennin kanssa. Toistan itseäni kerrasta toiseen, mutta en liioittele yhtään. Venla on ihan super agikoiraksi.

Tänään viikkotreenien teemana oli takaakierrot ja siinä on asia, jonka Elvi on oppinut helposti, joten siitä on tullut vakio-ohjausliike omaan valikoimaani. Tästä syystä tämä onkin niitä lähes ainoita ohjauskuvioita, joita olen Vennin kanssa etukäteen opetellut. Joo, olihan meillä taas aikaa sitten viime kerrasta, kun ollaan takaakierroista mitään puhuttukaan, mutta minivideolle tallentunut ensimmäinen otto on sellaisenaan siinä. Heti kärkeen törkeän upeat takaakierrot ja valssit. Hyvä Venla takaakierroista, hyvä minä valsseista. Olen aina luullut, että en vain osaa, mutta nyt täytyy kyllä todeta, että on siinä toisessa osapuolessakin ollut sitä vikaa...

Linkki videonpätkään!
Kolmannelle esteelle piti tehdä takaakierron lisäksi päällejuoksu ja melkein arvasin, että päällejuoksussa Venla juoksee koko esteen ympäri. Siis niin, miten olen paimenkoirien nähnyt käyttäytyvän hyppyesteiden kanssa. Pirskatin schapendoesvaikutteet ;)

Sitä treenattiinkin sitten ja kokeiltiin eri juttuja. Koutsi oli ihan oikeassa siinä, että en käännä yläkroppaa juurikaan eli omaa ohjausta täytyy treenata. Sekä Venlan tuloa siihen ohjaukseen. Tosin lisäsyynä tuolle kiertelylle on myös osaltaan Venlan putkiaivoisuus. Kun se keskittyy esteisiin, se keskittyy vain esteisiin. Sama homma missä tahansa, kun se keskittyy tokossa kontaktinpitoon, mitään muuta ei ole olemassa. Kun se keskittyy näyttelyssä namiin, muita westiejä ei ole olemassa. Tuossa päällejuoksukohdassa se keskittyy/i minuun eli mitään muuta, kuten estettä, ei ole olemassa. Agikentällä itselleni uusi ja jännä ominaisuus oman koiran kanssa (vaikka toki muita putkiaivoisia paimentolaisia on kyllä tullut nähtyä...), joka vain täytyy tiedostaa ja muokata. Treenattiin päällejuoksua molemmin puolin, eikä puoli oikeastaan vaikuttanut asiaan. Yhtä huonosti meni. Tämä jäi siis kotiläksyksi ja jatkettiin keinun pariin.

Keinuahan ollaan opeteltu Vuorelan Lotan oppien mukaan eli kolmena eri temppuna. Muistuteltiin siinä Venlalle, joka oli vähän empiväinen esteen suhteen, että mikäs tämä nyt olikaan. Ai niin ja LAKKE:lla on ihan luksuskontaktiesteet. Korkeussäädettävät. Laitettiin keinu siis alimmalle säädölle. Toisteltiin ja Venla alkoi itsekin tarjoilemaan sitten varsinkin sitä kolmatta temppua eli äänitreeniä (hyppäsi siis keinun alasmenolle). Tämän jälkeen otettiin koutsille palkkausvastuu namein, itse lähetin Vennin ja vapautukseksi (jonka muuten kuuluu olla vauhdikas ja suoraan eteenpäin) heitin pallon. Ne toistotkin näkyvät etäisesti tuossa klipillä. Itselleni sanon, että IHMINEN, anna sen itsenäisen koiran oppia itsenäisesti asiat, ennen kuin menet sotkemaan väliin. Venla selvästi videolta katsottuna hämmentyi läsnäolostani, ennen kuin tajusin jäädä noille klipillä näkyville toistoille taakse. Eihän me niin tehdä koskaan mitään. Vaan aina lähetetään tai pyritään lähettämään. Itse Venlahan on super. Varsinkin viimeinen toisto putkesta vautia ottamalla. Olen sanaton.

Note to self:
-päällejuoksussa yläkroppa kääntyy, siis kääntyy
-uuden opettelussa anna sitä tilaa
-palkatessa liiku itse eteenpäin (video paljasti, että olen taas alkanut peruuttaa, kun heitän pallon.... mur!)

"Avaa jo!"
Elviirakin on menossa mukana, vaikka Venlasta kirjoittelenkin. Elviiralla on uusi opettelun aihe, nimittäin rauhassa autossa odottaminen sen aikaa, kun treenaan Venlan kanssa. Koskaan ei tulla varmasti pääsemään siihen, että Elvi voisi olla esim. häkissä hallissa, mutta autokin käy. Jos lähdetään pitkille kisamatkoille tai muuta, niin ei tuo tappajakaan voi yksin kotiin jäädä. Paras olisi siis oppia olemaan. Nyt Ee jää yleensä huutamaan kurkku suorana, kun tietää, mihin menen Vennin kanssa. Mutta hiljenee kyllä ja on hiljaa, kun tullaan takaisin. Eikä ole syönyt autoa. Se on aina plussaa.

Käytiin tässä eräänä iltana napsimassa vähän kuvia valopäistä lenkillä. Meillä on käytössä ihan simppelit ja yksinkertaiset Airamin minilamput (tarkoitettu polkupyörän valoiksi). Mukavan edulliset, monikäyttöiset ja kahdessa eri värissä. Niin ja ne saa vilkkumaankin vielä, jos on ihan sysimustaa. Yleisesti ottaen lenkkeillään siis ihan valkoisten lamppujen kera ja punaiset ovat sitten Venlan työvaljaskäytössä. Orbiloceja haaveilen varsinkin työvaljaisiin, mutta säästelen sitä hankintaa uusien valjaiden kylkeen.


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

EI

Tänä iltana oltiin Agilassa sellaisten oikeasti Venlan tasoisten (eli ei kaikki esteet hanskassa olevien) ryhmässä tuuraamassa ja kun katselin muiden menoa ja treenejä, jossain pään sopukoissa tuli mieleeni, että olisipa mukava joskus itsekin taas kouluttaa agia. Siis mitä ihmettä. Puolen vuoden täystauko ja kolme treenikertaa, niin motivaatio alkaa tekemään paluuta?

Tänä iltana myös tein jotain, mitä en ole varmaan koskaan aikaisemmin tehnyt! Olin ihan tuntemattomassa ryhmässä, vieraan koutsin tunnilla ja sanoin EI. Ihmettelin oikein itsekin, että onko kohta 9 vuotta agilityn treenaamista ja kolmannen agikoiran kohdalla todella voinut tapahtua jotain pientä aivotoimintaa omassa pääkopassani. Nimittäin pääni sisällä on erittäin selvä visio, miten Venlan kevättalvi ja tuleva kesä tässä edistyvät. Koska treenataan, mitä treenataan, miksi treenataan ja miten treenataan.

Tehtiin 11 esteen pikkurata (hyppyjä ja putkia), jossa oli muuri. Muistaakseni Venla on hypännyt muurin irtopalikoiden yli joskus vuotiaana tai alle, mutta mieleeni ei tule varsinaisia treenitilanteita esteen kanssa. Sanoin siis, että muuri on Venlalle uusi este, ei olla tehty. Enkä varmasti paljon valehdellutkaan. Koutsi oli sitä mieltä, että tehdään rata ensin muurille asti ja sitten treenataan sitä. No, näin tehtiin. Kun päästiin muurille, koutsi sanoi, että Venla ottaa sen varmasti (siis täyskorkean minimuurin) ihan tavallisena aitana ja sanoi, että lähettäisin Venlan muuria edeltäneeseen putkeen ja sittem vain vauhdilla muurille. En tietenkään sano, etteikö Venla olisi siitä yli hypännyt, mutta se suunnitelma päässäni huusi kovaan ääneen EI. Ja niin sanoin. EI.

Otin koutsin vastalauseista huolimatta targetilla pelkän muurin. Venla hyppäsi yli, mutta huonosti. Koutsi pisti edelleen vastaan, että olisi pitänyt ottaa putkelta, että olisi saanut paremman vauhdin. Mutta EI. Otin uudestaan targetin, samasta kohdasta ja avot, Venla hyppäsi ja hyppäsikin hyvin. Kolmannella toistolla (siis jo kolmannella) otettiin sitten se edeltävä putki mukaan kuvioihin. Venla sinkosi putkesta kiitolaukkaa muurin yli (koska edellisillä toistoilla siellä oli se target), ei mitään empimistä, ei mitään kyselemistä, ei mitään ongelmaa. Toistettiin sama muurikohta muutamaan otteeseen, kun otettiin vielä koko rataa ja jatkettiin muurilta loppuunkin, ilman ongelmia.

Vaikka tuo nyt oli pientä, hyvin pientä, niin koin, että olen kasvanut agikoiran ohjaajana. Aina pitäisi uskaltaa tehdä päätös ja seistä se takana, varsinkin, kun tietää olevansa oikeassa ja tekevänsä koiralleen oikeutta. Eikä olla koutsille mieliksi tai tehdä nyt tämän kerran näin, vaikka olisi muussa tilanteesa tehnyt toisin. Muistan, miten olen vuosien saatossa tuskaillut sekä Hilman että Elviiran kanssa, kun olen sokeasti uskonut jotain oppia ja myöhemmin oppinut sille paremman vaihtoehdon. Silloin on tullut mieleen, että miksei joku ole voinut jo etukäteen antaa näitä kaikkia vaihtoehtoja, joista olisi oman koira tuntien voinut itse valita parhaimman vaihtoehdon.

Onni on, että kaikki tämä vuosien saatossa kerääntynyt kokemus kiteytyy tällä hetkellä kristallinkirkkaaksi päämääräksi. Venlasta tulee loistava. Se on jo loistava.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Mustavalkoista

Välillä elämä on ihanan helppoa, mustavalkoista. Vapaapäiviä, pitkiä lenkkejä ja paljon lunta. Parhaita hetkiä.


torstai 5. helmikuuta 2015

Pala agilitya

Harvinaista herkkua tarjolla! Nimittäin leikkaamaton pätkä arkisesta agilityn viikkotreenistämme. Treenillisestikin pätkässä tapahtuu ihmeitä, sillä opetellaan (molemmat) ensimmäistä kertaa takaaleikkausta ja Venlalta se jopa onnistuu. Pari huomion arvoista seikkaa asioille, joita videolla tapahtuu on, että alkutreenissä namialusta on ihan liian lähellä hyppyä. Älkääkä pelätkö epäonnistua, kunhan jokaisen epäonnistumisen (ja onnistumisen!) jälkeen analysoi, mikä meni vikaan ja miksi tai mikä onnistui ja miksi. Ja estän Venniä menemästä keinulle, koska tuon ipanan isoksi ongelmaksi muuttuu omatoiminen esteiden suorittaminen eli ei ohjauksessa pysyminen, jos annan sille edes kerran periksi. Koskee siis kontaktiesteitä, sillä niissä on se suurin vetovoima. Mutta suurempi syy sille, miksi halusin laittaa tänne koko pätkän yhdestä kierroksesta treeneissä, on itse Venla.

Kyseessä on koira, jolle on rakennettu motivaatio, moottori ja into (niin kuin niin monelle westielle joudutaan rakentamaan). Miten hyvä fiilis tuleekaan, kun näkee, että rakennustyö on tuottanut tulosta. Venla jaksaa toistaa, ei hätkähdä, vaikka korjataan pienet "kunniakierrokset", palkkautuu yhtä hyvin koko ajan, ei lähde haahuilemaan edes selitystuokioiden aikana ja kun otan pallon ja jään juttelemaan treeneistä koutsin kanssa, katsokaa tuota häntää. Sitä, jos mitä, ei voi feikata.

Linkki videoon!

tiistai 3. helmikuuta 2015

Vieraita lakeuksilla

Fazun heiluva häntä
Eivät ensimmäiset, mutta varmasti toivotuimmat koiravieraat (ja koiravieraiden ihana Ida-ihminen!), saapuivat lakeuksille yllätysvisiitille ja viipyivät pari päivää. Kyseessähän on tottakai muuton myötä 450 kilometrin päähän jääneet mäyräkoirakaverit Tilda ja Fazu. Makkarat matkustivat ensi kertaa elämässään junalla ja terriäisten kanssa oltiin asemalla vastassa. Elviira muisti ja tunnisti heti kaverit (Tilda sai pusujakin!), Venla yritti jäykistellä, mutta muutamassa sekunnissa upposi pikkukoirankin tajuntaan, että hetkinen, nämähän ovat meidän mäyräkoirakaverit.

Lenkkeiltiin ja löhöiltiin ja nukuttiin. Mutta se mikä hämmästyttää tässä jengissä on, ettei kenekään tarvitse kysellä, miettiä tai kyseenalaistaa omaa asemaansa. Tehtiin mitä hyvänsä, molemmat terrierit ja molemmat mäyräkoirat tietävät tarkkaan, missä menee raja kenenkin kanssa. Silti kukaan ei jäykistele, ole se onneton uhrilammas tai muuten ulkopuolinen. Fazu, 10, on ehdottomasti ikänsä puolesta kunnioitettava sekä Elvin että Venlan silmin. Fazua ei haeta leikkiin, mutta ei myöskään väistellä seiniä pitkin, vaan ollaan yhdessä, mutta pidetään sitä vähän arvokkaammassa asemassa. Tildaa, 6, voi puolestaan sekä Venla että Elvi hakea leikkiin, sillä Til on kaveri. Joskus jopa leikkimään innostuva kaveri. Mutta kun ollaan sisällä ja molemmat mäyräkoirat ottavat elämän mieluiten rennosti peiton alla, Elvi ja Venla leikkivät, rähisevät ja painivat keskenään, eikä kummallakaan mäyräkoiralla ole mitään tätä vastaan.

Lenkillä tottakai mennään sulassa sovussa. Fazua hieman häiritsee kävellä westiejen lähellä, mutta silti se tuppautuu kylki kyljessä kävelevien terriereiden väliin. Vapaanaollessaan Venla on täysin Tildan vietävissä eli sinne mihin vanhemman nenä näyttää niin... Joskus leikitään, mutta aina ollaan sovussa. Ruokaillessa tai namien kanssa puljatessa yhteislauman hämmentävä toimivuus vain korostuu. Kaikki haluavat syötävää, kaikki haluavat eturiviin, kaikki syövät vaikka pieniä kiviä, mutta kukaan ei sano mitään kenellekään toiselle. Läheisyys ei ahdista eli ei haittaa vaikka toinen onkin kyljessä kiinni kerjäämässä omaansa. Tai jos kaveri saa namin, niin ei haittaa, seuraava osuu varmasti omalle kohdalle.

Vaikka territkin tulevat toki juttuun monien kanssa ja erilaisia koirakavereita löytyy (niin Hilmasta ja Tellervosta, kymmenistä treenikavereista aina Villähteen schapelaumaan), niin näiden neljän pikkuhiipparin yhteiseloa ja -oloa on kyllä välillä käsittämätön seurata. Miten neljä niin erilaista koiraa ja kaksi niin erilaista laumaa voivat toimia yhtenä. Ehkä syynä on kaikkien koirien rakkaus mäykkyjen omistajaan, Idaan.

Tilda ja terrierit


perjantai 23. tammikuuta 2015

AGILITY!

Vanhan seuran äkkikasvu suureksi seuraksi, osittain riistäytyen kasvuvaiheessa käsistä ja treenihallin vesivahinko, joka napsi sen viimeisenkin treenimahdollisuuden pois sekä Elvin agikentiltä poistuminen aiheuttivat kaikki viimeisten vuosien aikana omaan päähäni motivaationpuutteen. Agility ei kyllä kiinnostanut Lahden suunnalla enää ollenkaan, ei edes Venlan kanssa. Treenien veto sentään jotenkin vielä kiinnosti, mutta enpä voi sanoa, että olisin siihenkään enää suhtautunut yhtä innolla kuin ennen.

Sitten muutettiin ja pieni kipinä heräsi, että löytyisiköhän sitä agilityintoa uudella paikkakunnalla. Saatiin harkkaoikeus lähikenttään ja käytiinkin siellä kesän aikana pariin otteeseen, mutta eipä tuo agilitykärpänen paljon nakerrellut. Lähes puolen vuoden täystauko agilitysta ja liityin LAKKE:n riveihin. Pienehkö agiseura, joka toimii Lapuan seudulla. Vähän jännitti, että mitähän pakkopullaa tästä tulee (siis henkisesti itselleni), kun sitoutuu käymään viikoittain treeneissä ja kaiken lisäksi anoin omatoimiharkkaamisoikeudenkin.

Viime torstaina lähdettiin sitten ensimmäistä kertaa kohti Agilaa ja lähes viimeisellä minuutilla kurvattiin oikeaan pihaan (käytiin kiertämässä parit maatalot matkalla kohteeseen). Hyppäsin ulos autosta ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, minua jo huudeltiin hallin ovelta. Täytyy sanoa, että oli enemmän kuin piristävää tuntea itsensä tervetulleeksi treeneihin, seuraan ja koko maakuntaan! Koutsi on iloinen, pirteä, mutta opettaa ja opastaa. Hallilla on korkeussäädettävät kontaktiesteet (luksusta) ja sain niihin käyttöopastuksen. Minulle kerrottiin kaikki, miten hallilla toimitaan, missä saa lenkkeillä jne. Olin kyllä otettu, hieno ensivaikutelma.

Ykköstreeni ja sama peilikuvana
Tehtiin me sentään agilityakin, eikä vain ihmetelty! Meidän ryhmässä on villakoira (keskikokoinen?), australianpaimen, mudi (medi sellainen, onko niitäkin?) ja tietysti Vennipenni. Muilla taitaakin olla kaikki esteet hallussa eli Vennipenni on ainut ns. tosimölli tuossa ryhmässä. Mutta ei haitannut kyllä yhtään! Tehtiin pari lyhyttä persjättötreeniä, joista ratapiirrokset alla. Ensiyrittämällä Venla veti niin kovaa ensimmäiseen mutkaputkeen, että kompastui varmaankin siellä sisällä. Tuli nimittäin ulos sellaista kylkimyyryä ettei tosikaan. No, intoahan löytyi! Radanlukutaitoa ei vielä ole, tietenkään, minkä vuoksi Venla juoksikin kerran mutkaputken jälkeisen suoran hypyn ohi (ulkokautta). Mutta korjattiin ja Ven teki oikein. Persjättöähän treenattiin silloin Vennin alkuaikoina, joten siihen se kyllä taipuu.

Tunne on vain jännä, kun ohjaan Venlaa agikentällä. Elviiran kanssa pystyin luottamaan, että se lanasi juuri jokaiseen ohjaukseen ja oli aina siinä, mutta Venla on niin itsenäinen ja vielä kokematon, että se saattaa tehdä mitä vain. Toisaalta ihanaa vaihtelua tuo Vennin kanssa treenaaminen, sillä kun Ven jotain oppii, sen se tekee innolla, itsenäisesti ja täysin minusta välittämättä. Lähetin sen tuossa ensimmäisessäkin treenissä putkeen niin, että olin itse aitojen tasalla, enkä siis todellakaan edes putkien suunnalla. Päätään kääntämättä sinne se sinkoaa. Tämän olenkin tiennyt koko ajan, että Venlasta tulee ihan erilainen menijä agikentällä kuin Elvistä, mutta tuntuu se silti mahtavalta, kun näkee sen käytännössä.


Kakkostreeni
Ja muistelen, kun käytiin pikku-Vennin kanssa Oreniuksella ja Vuorelan Lotalla, että motivaatio (siis koiran) oli vähän hukassa ja koko otus vähän mähää. Mutta eipä ole enää. Kyllä se vihreä geelipallo on ollut Venlan agipalkkauksen kulmakivi. Ei tarvita ruokapalkkaa ja vire pysyy ylhäällä koko ajan. MUTTA ei ylikuumentuen. Odotteluajat katseltiin muiden menoa ja olihan Venla innoissaan, jonkun kerran haukahtikin, mutta heti kun pyysin, hiljeni tai pystyi esimerkiksi hyvin malttamaan paikkamakuussa. Että jos Elviiran kanssa on rakennettu treeni/kisamotivaatiota monen vuoden ajan sellaiseksi, että siltä ei tipahda pää hartioilta, niin Venlan kanssa ollaan kyllä rakennettu se toiseen suuntaan. Itseä täytyy taputtaa olalle, että olen onnistunut. Mutta mikäs siinä onnistuessa, kun on vuosien mittaan saanut onnistumisen avaimet ja välineet huippukouluttajilta.

Palatakseni vielä Vennin agitreeneihin, niin tuo toinen radanpätkä olikin sitten ihan mieletön. Jos ensimmäisellä otettiin vähän höyryjä pois ja muisteltiin, mikä homman nimi olikaan, niin toisella Venni meni kuin vanha tekijä. Eipä tarvinnut paljon uusia, vaan ehdittiin treenaamaan rengastakin ns. uutena esteenä. Olipa mahtavaa, kun koutsi sitä itse ehdotti ja palkkaili Vennikän (namein, kun opeteltiin uutta), että sain itse keskittyä liikkumiseen tai liikkumattomuuteen. Alkutyön kun tekee Venlan kanssa huolella, niin siitä tulee kyllä melkoinen menijä. Kun ei tarvitse huolehtia, että osaako se vai eikö se osaa tai tekeekö se vai eikö se tee.

Ensimmäinen kisastartti virallisissa kisoissakin kolkuttelee jo, Agirodussa startataan!


Kivaa koiratanssia ja pekopettymys

Lähes viikko sitten käytiin ensimmäistä kertaa Elviiran kanssa DreamTeam-areenalla Viialassa. Westiekerho järjesti siellä Haaviston Sallan vetämän koiratanssipäivän westieille. Koiratanssihan on kiinnostanut Elviiran kanssa jo jonkin aikaa, mutta muut harrastukset ovat ajaneet edelle. Ehkä nyt, kun agility on Elvin osalta jätetty, riittäisi aikaa tanssitreenailullekin?

Paikalla oli 8 westietä (kurssilaisia, joiden lisäksi Sallan
westietrio) sekä meidän tiibettiläinen vahvistus Tellervo. Tehtiin treenejä koko viiden tunnin kurssipäivän ajan kahdessa ryhmässä ja kaikki pitivät koiriaan vapaana treenatessa. Myös allekirjoittanut tappaja-Elviiran kanssa!!! Elviiraa ahdisti parilla ensimmäisellä kierroksella varsinkin ryhmässä olleet urokset, mutta Tellervon läsnäolo (Telle oli peräkkäin kulkiessamme Elvin ja muiden westien välissä) ja temppuilu auttoivat kyllä Elviä sietämään muita.

Saatiin siis Elvin kanssa hyvää häiriöharkkaa! Temput olivat suurimmaksi osaksi helppoja ja tuttuja juttuja, mutta ensimmäistä kertaa tehtiin Elvin kanssa koreografiaa. Sekä tuulesta temmattua "menkää liikkumaan koiran kanssa musiikin tahtiin", että Sallan omaa koreografiaa. Oli yllättävän hauskaa ja vaivatonta. En tosin tiedä, miltä se näytti, mutta onhan sekin jo jotain, että tuntui vaivattomalta.

Päivän aikana Elvin kanssa jätettiin välistä vain motivaatio/vire-koulutusosio, sillä Elviira poikkeaa kyllä vahvasti rotutovereistaan. Onhan sillä tokikin luonteenpiirteenä nollasta sataan kiihtyvä ja tekemisestä innostuva tapa olla, mutta väitän, että työnteollakin on ollut osansa asiassa. En usko, että yksikään koira on luonnostaan täydellisessä vireessä tai täydellisesti motivoitunut, vaan jokaisen kanssa on tehtävä töitä, jos jotain halutaan yhdessä tehdä. Elviira kanssa ollaan tehty paljon hommia vireenhallinnan suhteen ja olipa mukava, että se (muualla kuin agikentillä) on tuottanut tulosta.

Salla lupasi, että jos tullaan yksityistunnille, hän tekee meille tanssiohjelman. Itselläni on teema ja temput mielessä, mutta niiden kutominen koreografiaksi ei vain luonnistu. Katsotaan, jos joskus otetaan asiaksemme käydä sellainen rakentamassa. Sittenhän se olisi melkein kisoihinkin mentävä ;)

Päivä oli kyllä kerrassaan mukava ja tavattiin uusia aktiivisia westiejä omistajineen. Syksylle sovittiin samantein uusi koiratanssipäivä DreamTeamille. Sinne siis!

Näistä tunnelmista sitten palattiinkin takaisin maan pinnalle keskiviikkona Venlan hallittavuustestissä uuteen pekoryhmään haettaessa. Omakotitaloalueella oli pimeää, jääkylmää, vieraita (ihania) ihmisiä, vieraita koiria, lapsia kiljumassa lumivallin takana ja viisikymmentämiljoonaa eri hajua. Ensimmäisenä oli luoksepäästävyystesti (kuten tokon luoksepäästävyys) ja koin, että testaaja oli hieman pettynyt, kun Venla kävi iloisesti moikkaamassa, mutta tapansa mukaan sinkosi sitten hajulle tai minne muualle sinkosikaan. Ymmärrän toki, että voi olla vaikea käsittää, ettei tuollainen koira ole koskaan jättänyt maalimiestä, mutta se on fakta, että Venla on ihan eri koira töissä kuin vapaalla. Ja tuolla oltiin vapaalla.

Seuraaminen oli nimittäin ensimmäinen testattava yksilöliike ja se meni niin vapaalla kuin ikinä voikaan mennä. Venla pompotti kolmen metrin säteellä minusta suuntaan jos toiseen. Onnellisena, ei minnekään karkaamassa, mutta ei kyllä lainkaan kontaktissa. Paikkamakuu -12 tai kovemman pakkasen lukemissa oli kyllä pienelle koiralle liikaa vaadittu. Minuutin verran pysyi maate, sitten Venni lähti tekemään sijaistoimintaa, vilkuili ympärilleen, oli haistelevinaan ja kun kävin näyttämässä uudestaan, että tähän maahan, niin Ven yritti syliin. Koira, joka ei koskaa halua syliin, kertoi ehkä hieman selvästi liian kylmästä maasta.

Tiesin jo tässä vaiheessa, että homma jäi jo tähän, mutta kun kerran oltiin paikalla, niin otettiin vielä se luoksetulokin. Tajusin menomatkalla testipaikalle, että luoksetuloa ei olla kyllä treenattu yhtään sen jälkeen, kun muutettiin tänne maaseudulle. Venla kun ei ole sen jälkeen enää vapaana kulkenut. No, jätin Vennin istumaan ja menin kentän toiseen päähän. Kutsui ja Venla juoksi suoraan ja täysillä luokseni niin pätevänä kuin koira voi luokse tulla. Ihan super. Tästä jäi hyvä mieli, vaikka testi muuten menikin ihan päin mäntyä.

Pettymyksestä huolimatta mennään kesällä yrittämään uudestaan. Nythän meillä onkin hyvää aikaa Vennipennin kanssa treenata agilitya ja sitä ensimmäistä virallista starttia varten.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Tokomielellä

Venla sai kutsun ensi viikolle uuden pelastuskoiraryhmän hallittavuustestiin. Testi pidetään ulkona mitä ilmeisimmin jollain omakotitaloalueella, joten odotukseni onnistumisen suhteen eivät ole järin suuret. Neidillä on intoa kuin pienessä kylässä ja vielä kun päästään vieraaseen paikkaan, into vain moninkertaistuu. Eikä intoilussa toki mitään muuta vikaa olekaan kuin se, että silloin jo muutenkin malttamattoman koiran mieli läikkyy sekunnin sadasosassa yli. Hallittavuustestissä testataan luoksepäästävyys, (kolmen minuutin) paikallaolo, seuraaminen vapaana ja luoksetulo.

Tottakai mennään yrittämään tosissamme, haluanhan Venlan parempaan ryhmään, se on selvä. Mutta koska tässä viimeisen puolen vuoden aikana ollaan harjoiteltu hirvittävän vähän yhtään mitään, en voi edes soimata koiraa saati itseäni siitä, jos ei onnistuta. Alkuviikon aikana otetaan vielä loppukiri varsinkin häiriön suhteen eli niin paljon häiriötreeniä kuin vain ikinä jaksetaan ja ehditään.

Molempien kanssa on tokon suhteen nyt ryhdistäydyttävä. Tokon kilpailusäännökset muuttuvat elokuussa. Muutokset ovat varmasti kokeneemmille tai ylemmissä luokissa tokoileville hyvin pieniä, mutta näin ALO-luokan näkökulmasta suuria. Uudet säännökset pähkinänkuoressa tasaavat luokkien välisiä eroja eli alemmat luokat valmistavat systemaattisesti koirakkoa ylempiä luokkia varten. Nykymeiningillä kun luokkien väliset hyppäykset ovat olleet paikoitellen hyvinkin suuret.

No mitä tämä tarkoittaa meidän osalta? Elviiran tokotavoitteille tuli kiire (TK1) ja Venlan tokokoedebyytti sai juuri kaivattua lisäaikaa elokuulle. Elvin osalta siis uudet säännökset ovat lähes mahdottomat, sillä jo ALO-luokkaan tulee mukaan noutokapula. Venlan osalta puolestaan uudet säännökset ovat helpompaa kauraa, vaikka ei vanhoissakaan mitään vikaa olisi ollut.

Olen kuullut, että jossain täällä meidän uusilla nurkilla järjestetään kerran kuussa tokon möllikokeet eli niistä täytyy ottaa lisää selvää ja lähteä Elviiran kanssa ensin mutustelemaan niitä ja sitten laittaa sitä ilmoittautumista viralliseenkin kokeeseen. Viimeisimmän eli Elvin ensimmäisen tokokokeen aiheuttama shokki alkaa pikkuhiljaa unohtua. Karkaava japaninpystykorva ja paikallaolon uusimisen aiheuttanut Elvin täydellinen paineistuminen... niitä ei ole mukava muistella!

Elviiran kanssa treenilistalla yllätyksellisyys ja kuuntelu, Venlan listalla maltti. Töitä riittää.

Villi ja vapaa Venla

lauantai 10. tammikuuta 2015

Pihaleikkejä

 Flunssan kourissa ei halua saati jaksa kulkea pitkiä matkoja lenkillä lumihangessa. Onneksi meilläkin on nykyään pieni piha, johon terrierit voi päästää leikkimään ja purkamaan pahinta intoiluenergiaansa. Venla kiittää ja kuittaa!




tiistai 6. tammikuuta 2015

Tampereen koirapuistokierros osa 1

Vieraillaan kohtalaisen usein Pirkkalassa, Tampereen kupeessa, minkä vuoksi Tampereen koirapuistoissa tulee juoksutettua tätä neljän koiran laumaa jonkin verran. Tampereella on kaupungin nettisivujen mukaan yhteensä 12 koirapuistoa, joten eräänä päivänä tuli mieleen, että olisi hauska käydä testaamassa kaikki ja tehdä niistä pienet arvostelut. Tässä ensimmäinen osio koirapuistoista ruodittuna.

Elviira-testikoira maapohjatutkimuksilla koirapuistossa!

Vähäjärvenpuisto (Perkiönkatu, Härmälä)
Tämä on meidän vakipuisto Tampereen messukeskuksen takana, jonne on helppo löytää. Autolla pääsee puiston viereen, mikä helpottaa yksin lauman kanssa koirapuistoilua. Puistossa on yksi puoli eli isot ja pienet yhdessä. Pohjaltaan puisto on jonkinsortin ruohikkoa yhdellä hiekkapolulla. Kohtalaisen ison puiston laitamilla on vähän nuorta puustoa ja pusikkoa, mutta pääasiassa tasainen ja aukea puisto. Pussit on melko usein loppu, mutta juuri tällä kierroksella niitä sattui siellä olemaan.

Villilänpuisto (Raholan puhdistamon länsipuolella, Villilä)
Tämä on meidän toinen vakipuisto Pirkkalasta katsottuna vastarannalla. Tästä puistosta olen kuullut, että täällä on ollut myrkytettyjä nameja ja mitä muuta, mutta koskaan ei olla itse sellaiseen törmätty. Villilänpuistokin on autolla helposti tavoitettavissa, kunhan löytää sokkeloisen reitin perille. Puistossa on yksi puoli ja pohjaltaan melko laaja metsä/ruohikkopohjainen puisto, johon on tehty puiston kiertävä polku tallattavaksi. Pusseja löytyy yleensä. Tässä puistossa on varsinkin talvella auringon paistaessa hieno valo valokuvauksen kannalta.

Leimapuisto (Tesomankatu, Tesomajärvi)
Tämä oli ihan uusi tuttavuus. Helppo löytää annetun osoitteen perusteella, sillä puisto on ihan Tesomankadun varressa. Puisto on kahdessa osassa, mutta pieni puoli oli niin pieni, ettei viitsitty edes vilkaista sitä. Iso puoli oli puolestaan todella reilun kokoinen ja puolirinteessä olevaa metsämaastoa. Isoja puita, isoja kiviä, kantoja, joiden juurten alla oli koloja kaivettavaksi. Kaikin puolin erittäin paljon aktiviteettia tarjoava koirapuisto. Pusseja ei ollut tarjolla ja satuttiin tähän puistoon juuri, kun oli kova pakkanen ja lunta eli puisto näytti olevan siistissä kunnossa, mutta jäljistä päätellen suosittu puisto, joten kurakelillä tai sulalla muutenkin voi totuus olla siisteydestä toinen. Täällä meillä oli mukavaa seuraa Vihtori-lagotosta!

Viirapuisto (Linjakatu, Ryydynpohja)
Víirapuisto löytyi Lielahden ostosparatiisin kupeesta. Osoitteen avulla löytyi perille, mutta auton kanssa ei ollut puiston lähelle menemistä. Jätettiin auto parkkiin K-raudan pihaan ja käveltiin siitä. Puistossa oli lunta, joten pohjasta ei havaintoa, mutta veikkaus olisi hake/hiekkapohja ja nurmikkoa. Puisto oli iso, mutta jälleen yhdessä osassa. Pussit olivat loppu täältäkin. Hieman tämän puiston arvostelua vaikutti koko ajan riitaa haastanut japaninpystykorva, jonka omistaja ei tehnyt kyllä elettäkään hillitäkseen koiraansa. Vaikka meidän koko lauma (jopa Elviira ja Tellervo!) olivat omissa oloissaan, juoksi japski iholle rähjäämään ja haastamaan riitaa. No, selvittiin hengissä, ei muuta raportoitavaa.

Santalahdenpuisto (Simppoonkatu, Santalahti)
Tänne löydettiin helposti osoitteen avulla vain todetaksemme, että koirapuisto on hävitetty tietyömaan alta pois. Höh!

Härmälän Rantapuisto (Haapakuja, Rantaperkiö)
Haapakuja löytyi helposti ja jätettiin auto parkkiin kerrostalon pihaan ja jatkettiin kävellen kohti rantaa. Lähes heti metsän puolelle kävellessämme puisto löytyikin vasemmalta puolen. Pienen pieni yhdessä osassa oleva puisto ihanassa metsärinteessä. Luonnonpuisto kaikessa hienoudessaan, puita, rinnettä, kiviä, kalliota! Todella törkyisessä kunnossa tosin, vaikka pussejakin löytyi. Mutta syrjäinen metsän siimeksessä oleva sijainti varmasti saa aikaan sen, ettei viitsitä siivota oman koiran jälkiä. Todella harmi, sillä täällä olisi muuten viihtynyt pidempäänkin.

Ahvenispuisto (Teekkarinkatu, Hervanta)
Tämäkin puisto löytyi helposti Teekkarinkadun varrelta. Puisto on metsässä luonnonpohjainen, kallioinen ja erittäin viihtyisä puisto. Ahvenispuisto on kahdessa osassa, mutta jälleen pieni puoli oli niin pieni, ettei viitsitty edes vilkaista. Iso puoli oli todellakin mahtava. Hieno kallio, jossa pieni Vennipenni-pelastuskoirakin sai harjoittaa omatoimista kalliokiipeilyä ja Elviira pääsi kallionkielekkeen alle sateensuojaan! Pussejakin löytyi, molemmilta puolilta, mutta silti joku jättirotuisen omistaja oli jättänyt siivoamatta aivan puiston ulkopuolelta oman koiransa tarpeita. Äly hoi, älä jätä! Isoin miinus tälle puistolle oli kuitenkin ison puolen molemmissa päissä olevat portit puistoon. Jos seisoo sopivasti kallion takana, ei ole mitään mahdollisuutta nähdä, kuka sieltä toisesta ovesta on tulossa tai onko puistossa jo joku. Eli aikamoisia vaaratilanteita voi syntyä. Täällä meillä oli seurana vanha tolleriherra omistajineen.

Näyttämönpuisto (Elna Hellmannin katu - Simo Kaarion katu, Hervanta)
Tämä näyttämönpuisto oli aika lähellä Hervannan Ahvenispuistoa. Hieman sokkeloisen reitin kautta löydettiin näyttämönpuistoon, mutta itse koirapuistoa sieltä jouduttiinkin vähän etsimään. No, olisi pitänyt suoraan vain kiivetä näyttämönpuiston rinteen laelle, sillä siellähän se oli. Vanha, hakepohjainen puisto, joka oli kohtalaisen pieni ja vain tasamaastoa. Ei puustoa, ei pusikkoa, ei kiviä. Eli täydellinen puisto, jos haluaa vain juoksuttaa/leikittää koiria. Puisto oli iästään huolimatta hyvässä kunnossa ja siisti, pusseja löytyi. Tästä jäi hyvä maku!

Loput neljä puistoa etsitään seuraavan kerran ja arvioidaan nekin, mutta olihan tässäkin uutta. Olin yllättynyt, miten monipuolisia puistoja Tampereelta löytyikään. Ja onhan niitä monta, kun vertaa Lahden kolmeen koirapuistoon tai nykyisin lähimpään eli Seinäjoen yhteen koirapuistoon ;)

Miksi tämä yhtäkkinen kiinnostus sitten koirapuistoihin? Vahvasti riista- ja saalisviettinen Venla ei voi enää juurikaan muuten vapaana kulkea. Päivästä riippuen se saattaa pysyä vapaana joukossa mukana 0,2 sekuntia tai jopa viisi minuuttia, mutta jos ei olla töissä, niin vapaanaolo on kyllä nykyisin enemmän mahdoton tehtävä. Uskon, että Venlakin oppii ja tottuu vuosien saatossa maaseudun elämään ja kykenee hillitsemään viettejään, mutta puoli vuotta ei ole vielä tehnyt tehtäväänsä. Ja en missään nimessä valita, terrierin kuuluukin olla viettinen. Innolla odotan tulevaa sulaa kautta, jolloin Venlan kanssa tullaan korkkaamaan pelastuskoirakokeet (peruskokeet sekä haussa että jäljessä) sekä mejä-kokeet.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Uiden uuteen vuoteen

Viime vuosi oli yllättävä ja kiireinen. Koiraharrastukset jäivät auttamattoman vähälle, loppuvuodesta kokonaan poiskin. Tottakai westiet ovat olleet mukana arjessa siinä missä tähänkin asti, mutta kaikki niin sanotusti ylimääräinen oli vain pakko karsia pois.

Nyt ollaan uuden vuoden puolella ja on aika laittaa asioita taas tärkeys- ja arvojärjestykseen. Tehdä asioista, jotka rikastuttavat elämää. Eli koirajuttuja!

Tavoitteita tälle vuodelle on paljon, mutta suurin tavoite on tehdä aikaa koirien kanssa puuhastelulle ja siitä tämä vuosi olikin hyvä aloittaa. Tänään käytiin vihdoinkin testaamassa Tampereen koirauimala Nokialla. Viime uinnista koirauimalassa onkin aikaa, viime vuonna ei nimittäin käyty kertaakaan, liekö siis toissavuonna tai sitä edeltävänä viime käynti. Tästä uinnista tuli siis parivuotiaan Venlan ensimmäinen.

Kun tultiin lämmitettyyn teollisuushalliin, jossa uimala toimii, siellä oli parikin porukallista koiria sisällä kohtalaisen pienessä tilassa eli hälinää ja hulinaa riitti. Molemmat westiet ottivat todella lungisti, niin kuin yleensäkin. Alkupesun jälkeen päästiin altaalle ja Elviira laitettiin Venlan kanssa samaan aikaan veteen rampilta. Elvi menikin kuin vanha tekijä, vaikka uudessa paikassa oltiin. Venla ei ole mikään uimari järvessäkään. Tykkää kahlata ja noutaa leluja, mutta ei muuten uiskennella, joten tuo uiminen altaassa oli pikkuneidin mielestä vielä pahempaa. Jouduinkin siis keskittymään aika paljon siihen, ettei Venla kiipeä laidan yli pois altaasta, vaan ui rauhassa ja poistuu sitten liuskan kautta takaisin altaan laitamille. Yhtäkkiä sitten huomasin, että Elvi on jo kääntynyt takaisinpäin, enkä ehtisi millään rampille kutsumaan sitä oikeasta kohdasta pois altaasta. Huoli oli turha, sillä hetken päästä Elvi kurvasi suoraan oikeasta kohdasta rampille, kiipesi altaan laidalle ja hieman polleana päivysti kuivalla maalla. Luonnonlahjakkuus ja uimamaisteri, joo joo, tiedetään! Elviira kävi noutamassa lelujakin vedestä, mikä on melko harvinaista. Venla saatiin lopuksi rentoutumaan pakkouiton jälkeen kunnon vetoleikeillä Elvin kanssa. Eikä sillä ollut mikään kiire pois uimalasta, itse uimisesta ei vain välittänyt.


Kotona Venla, Elviira ja mukana ollut Tellervo-tibbe vetivät vielä kunnon kuivattelupainit, iltapalat ja nukahtivat omiin nurkkiinsa. Fyysisesti ja henkisesti väsytettyjä eli onnellisia koiria :)