AGILITY!

Vanhan seuran äkkikasvu suureksi seuraksi, osittain riistäytyen kasvuvaiheessa käsistä ja treenihallin vesivahinko, joka napsi sen viimeisenkin treenimahdollisuuden pois sekä Elvin agikentiltä poistuminen aiheuttivat kaikki viimeisten vuosien aikana omaan päähäni motivaationpuutteen. Agility ei kyllä kiinnostanut Lahden suunnalla enää ollenkaan, ei edes Venlan kanssa. Treenien veto sentään jotenkin vielä kiinnosti, mutta enpä voi sanoa, että olisin siihenkään enää suhtautunut yhtä innolla kuin ennen.

Sitten muutettiin ja pieni kipinä heräsi, että löytyisiköhän sitä agilityintoa uudella paikkakunnalla. Saatiin harkkaoikeus lähikenttään ja käytiinkin siellä kesän aikana pariin otteeseen, mutta eipä tuo agilitykärpänen paljon nakerrellut. Lähes puolen vuoden täystauko agilitysta ja liityin LAKKE:n riveihin. Pienehkö agiseura, joka toimii Lapuan seudulla. Vähän jännitti, että mitähän pakkopullaa tästä tulee (siis henkisesti itselleni), kun sitoutuu käymään viikoittain treeneissä ja kaiken lisäksi anoin omatoimiharkkaamisoikeudenkin.

Viime torstaina lähdettiin sitten ensimmäistä kertaa kohti Agilaa ja lähes viimeisellä minuutilla kurvattiin oikeaan pihaan (käytiin kiertämässä parit maatalot matkalla kohteeseen). Hyppäsin ulos autosta ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, minua jo huudeltiin hallin ovelta. Täytyy sanoa, että oli enemmän kuin piristävää tuntea itsensä tervetulleeksi treeneihin, seuraan ja koko maakuntaan! Koutsi on iloinen, pirteä, mutta opettaa ja opastaa. Hallilla on korkeussäädettävät kontaktiesteet (luksusta) ja sain niihin käyttöopastuksen. Minulle kerrottiin kaikki, miten hallilla toimitaan, missä saa lenkkeillä jne. Olin kyllä otettu, hieno ensivaikutelma.

Ykköstreeni ja sama peilikuvana

Tehtiin me sentään agilityakin, eikä vain ihmetelty! Meidän ryhmässä on villakoira (keskikokoinen?), australianpaimen, mudi (medi sellainen, onko niitäkin?) ja tietysti Vennipenni. Muilla taitaakin olla kaikki esteet hallussa eli Vennipenni on ainut ns. tosimölli tuossa ryhmässä. Mutta ei haitannut kyllä yhtään! Tehtiin pari lyhyttä persjättötreeniä, joista ratapiirrokset alla. Ensiyrittämällä Venla veti niin kovaa ensimmäiseen mutkaputkeen, että kompastui varmaankin siellä sisällä. Tuli nimittäin ulos sellaista kylkimyyryä ettei tosikaan. No, intoahan löytyi! Radanlukutaitoa ei vielä ole, tietenkään, minkä vuoksi Venla juoksikin kerran mutkaputken jälkeisen suoran hypyn ohi (ulkokautta). Mutta korjattiin ja Ven teki oikein. Persjättöähän treenattiin silloin Vennin alkuaikoina, joten siihen se kyllä taipuu.

Tunne on vain jännä, kun ohjaan Venlaa agikentällä. Elviiran kanssa pystyin luottamaan, että se lanasi juuri jokaiseen ohjaukseen ja oli aina siinä, mutta Venla on niin itsenäinen ja vielä kokematon, että se saattaa tehdä mitä vain. Toisaalta ihanaa vaihtelua tuo Vennin kanssa treenaaminen, sillä kun Ven jotain oppii, sen se tekee innolla, itsenäisesti ja täysin minusta välittämättä. Lähetin sen tuossa ensimmäisessäkin treenissä putkeen niin, että olin itse aitojen tasalla, enkä siis todellakaan edes putkien suunnalla. Päätään kääntämättä sinne se sinkoaa. Tämän olenkin tiennyt koko ajan, että Venlasta tulee ihan erilainen menijä agikentällä kuin Elvistä, mutta tuntuu se silti mahtavalta, kun näkee sen käytännössä.

Kakkostreeni

Ja muistelen, kun käytiin pikku-Vennin kanssa Oreniuksella ja Vuorelan Lotalla, että motivaatio (siis koiran) oli vähän hukassa ja koko otus vähän mähää. Mutta eipä ole enää. Kyllä se vihreä geelipallo on ollut Venlan agipalkkauksen kulmakivi. Ei tarvita ruokapalkkaa ja vire pysyy ylhäällä koko ajan. MUTTA ei ylikuumentuen. Odotteluajat katseltiin muiden menoa ja olihan Venla innoissaan, jonkun kerran haukahtikin, mutta heti kun pyysin, hiljeni tai pystyi esimerkiksi hyvin malttamaan paikkamakuussa. Että jos Elviiran kanssa on rakennettu treeni/kisamotivaatiota monen vuoden ajan sellaiseksi, että siltä ei tipahda pää hartioilta, niin Venlan kanssa ollaan kyllä rakennettu se toiseen suuntaan. Itseä täytyy taputtaa olalle, että olen onnistunut. Mutta mikäs siinä onnistuessa, kun on vuosien mittaan saanut onnistumisen avaimet ja välineet huippukouluttajilta.

Palatakseni vielä Vennin agitreeneihin, niin tuo toinen radanpätkä olikin sitten ihan mieletön. Jos ensimmäisellä otettiin vähän höyryjä pois ja muisteltiin, mikä homman nimi olikaan, niin toisella Venni meni kuin vanha tekijä. Eipä tarvinnut paljon uusia, vaan ehdittiin treenaamaan rengastakin ns. uutena esteenä. Olipa mahtavaa, kun koutsi sitä itse ehdotti ja palkkaili Vennikän (namein, kun opeteltiin uutta), että sain itse keskittyä liikkumiseen tai liikkumattomuuteen. Alkutyön kun tekee Venlan kanssa huolella, niin siitä tulee kyllä melkoinen menijä. Kun ei tarvitse huolehtia, että osaako se vai eikö se osaa tai tekeekö se vai eikö se tee.

Ensimmäinen kisastartti virallisissa kisoissakin kolkuttelee jo, Agirodussa startataan!