Tampereen koirapuistokierros osa 1

Vieraillaan kohtalaisen usein Pirkkalassa, Tampereen kupeessa, minkä vuoksi Tampereen koirapuistoissa tulee juoksutettua tätä neljän koiran laumaa jonkin verran. Tampereella on kaupungin nettisivujen mukaan yhteensä 12 koirapuistoa, joten eräänä päivänä tuli mieleen, että olisi hauska käydä testaamassa kaikki ja tehdä niistä pienet arvostelut. Tässä ensimmäinen osio koirapuistoista ruodittuna.

Elviira-testikoira maapohjatutkimuksilla koirapuistossa!

Vähäjärvenpuisto (Perkiönkatu, Härmälä)
Tämä on meidän vakipuisto Tampereen messukeskuksen takana, jonne on helppo löytää. Autolla pääsee puiston viereen, mikä helpottaa yksin lauman kanssa koirapuistoilua. Puistossa on yksi puoli eli isot ja pienet yhdessä. Pohjaltaan puisto on jonkinsortin ruohikkoa yhdellä hiekkapolulla. Kohtalaisen ison puiston laitamilla on vähän nuorta puustoa ja pusikkoa, mutta pääasiassa tasainen ja aukea puisto. Pussit on melko usein loppu, mutta juuri tällä kierroksella niitä sattui siellä olemaan.

Villilänpuisto (Raholan puhdistamon länsipuolella, Villilä)
Tämä on meidän toinen vakipuisto Pirkkalasta katsottuna vastarannalla. Tästä puistosta olen kuullut, että täällä on ollut myrkytettyjä nameja ja mitä muuta, mutta koskaan ei olla itse sellaiseen törmätty. Villilänpuistokin on autolla helposti tavoitettavissa, kunhan löytää sokkeloisen reitin perille. Puistossa on yksi puoli ja pohjaltaan melko laaja metsä/ruohikkopohjainen puisto, johon on tehty puiston kiertävä polku tallattavaksi. Pusseja löytyy yleensä. Tässä puistossa on varsinkin talvella auringon paistaessa hieno valo valokuvauksen kannalta.

Leimapuisto (Tesomankatu, Tesomajärvi)
Tämä oli ihan uusi tuttavuus. Helppo löytää annetun osoitteen perusteella, sillä puisto on ihan Tesomankadun varressa. Puisto on kahdessa osassa, mutta pieni puoli oli niin pieni, ettei viitsitty edes vilkaista sitä. Iso puoli oli puolestaan todella reilun kokoinen ja puolirinteessä olevaa metsämaastoa. Isoja puita, isoja kiviä, kantoja, joiden juurten alla oli koloja kaivettavaksi. Kaikin puolin erittäin paljon aktiviteettia tarjoava koirapuisto. Pusseja ei ollut tarjolla ja satuttiin tähän puistoon juuri, kun oli kova pakkanen ja lunta eli puisto näytti olevan siistissä kunnossa, mutta jäljistä päätellen suosittu puisto, joten kurakelillä tai sulalla muutenkin voi totuus olla siisteydestä toinen. Täällä meillä oli mukavaa seuraa Vihtori-lagotosta!

Viirapuisto (Linjakatu, Ryydynpohja)
Víirapuisto löytyi Lielahden ostosparatiisin kupeesta. Osoitteen avulla löytyi perille, mutta auton kanssa ei ollut puiston lähelle menemistä. Jätettiin auto parkkiin K-raudan pihaan ja käveltiin siitä. Puistossa oli lunta, joten pohjasta ei havaintoa, mutta veikkaus olisi hake/hiekkapohja ja nurmikkoa. Puisto oli iso, mutta jälleen yhdessä osassa. Pussit olivat loppu täältäkin. Hieman tämän puiston arvostelua vaikutti koko ajan riitaa haastanut japaninpystykorva, jonka omistaja ei tehnyt kyllä elettäkään hillitäkseen koiraansa. Vaikka meidän koko lauma (jopa Elviira ja Tellervo!) olivat omissa oloissaan, juoksi japski iholle rähjäämään ja haastamaan riitaa. No, selvittiin hengissä, ei muuta raportoitavaa.

Santalahdenpuisto (Simppoonkatu, Santalahti)
Tänne löydettiin helposti osoitteen avulla vain todetaksemme, että koirapuisto on hävitetty tietyömaan alta pois. Höh!

Härmälän Rantapuisto (Haapakuja, Rantaperkiö)
Haapakuja löytyi helposti ja jätettiin auto parkkiin kerrostalon pihaan ja jatkettiin kävellen kohti rantaa. Lähes heti metsän puolelle kävellessämme puisto löytyikin vasemmalta puolen. Pienen pieni yhdessä osassa oleva puisto ihanassa metsärinteessä. Luonnonpuisto kaikessa hienoudessaan, puita, rinnettä, kiviä, kalliota! Todella törkyisessä kunnossa tosin, vaikka pussejakin löytyi. Mutta syrjäinen metsän siimeksessä oleva sijainti varmasti saa aikaan sen, ettei viitsitä siivota oman koiran jälkiä. Todella harmi, sillä täällä olisi muuten viihtynyt pidempäänkin.

Ahvenispuisto (Teekkarinkatu, Hervanta)
Tämäkin puisto löytyi helposti Teekkarinkadun varrelta. Puisto on metsässä luonnonpohjainen, kallioinen ja erittäin viihtyisä puisto. Ahvenispuisto on kahdessa osassa, mutta jälleen pieni puoli oli niin pieni, ettei viitsitty edes vilkaista. Iso puoli oli todellakin mahtava. Hieno kallio, jossa pieni Vennipenni-pelastuskoirakin sai harjoittaa omatoimista kalliokiipeilyä ja Elviira pääsi kallionkielekkeen alle sateensuojaan! Pussejakin löytyi, molemmilta puolilta, mutta silti joku jättirotuisen omistaja oli jättänyt siivoamatta aivan puiston ulkopuolelta oman koiransa tarpeita. Äly hoi, älä jätä! Isoin miinus tälle puistolle oli kuitenkin ison puolen molemmissa päissä olevat portit puistoon. Jos seisoo sopivasti kallion takana, ei ole mitään mahdollisuutta nähdä, kuka sieltä toisesta ovesta on tulossa tai onko puistossa jo joku. Eli aikamoisia vaaratilanteita voi syntyä. Täällä meillä oli seurana vanha tolleriherra omistajineen.

Näyttämönpuisto (Elna Hellmannin katu - Simo Kaarion katu, Hervanta)
Tämä näyttämönpuisto oli aika lähellä Hervannan Ahvenispuistoa. Hieman sokkeloisen reitin kautta löydettiin näyttämönpuistoon, mutta itse koirapuistoa sieltä jouduttiinkin vähän etsimään. No, olisi pitänyt suoraan vain kiivetä näyttämönpuiston rinteen laelle, sillä siellähän se oli. Vanha, hakepohjainen puisto, joka oli kohtalaisen pieni ja vain tasamaastoa. Ei puustoa, ei pusikkoa, ei kiviä. Eli täydellinen puisto, jos haluaa vain juoksuttaa/leikittää koiria. Puisto oli iästään huolimatta hyvässä kunnossa ja siisti, pusseja löytyi. Tästä jäi hyvä maku!

Loput neljä puistoa etsitään seuraavan kerran ja arvioidaan nekin, mutta olihan tässäkin uutta. Olin yllättynyt, miten monipuolisia puistoja Tampereelta löytyikään. Ja onhan niitä monta, kun vertaa Lahden kolmeen koirapuistoon tai nykyisin lähimpään eli Seinäjoen yhteen koirapuistoon ;)

Miksi tämä yhtäkkinen kiinnostus sitten koirapuistoihin? Vahvasti riista- ja saalisviettinen Venla ei voi enää juurikaan muuten vapaana kulkea. Päivästä riippuen se saattaa pysyä vapaana joukossa mukana 0,2 sekuntia tai jopa viisi minuuttia, mutta jos ei olla töissä, niin vapaanaolo on kyllä nykyisin enemmän mahdoton tehtävä. Uskon, että Venlakin oppii ja tottuu vuosien saatossa maaseudun elämään ja kykenee hillitsemään viettejään, mutta puoli vuotta ei ole vielä tehnyt tehtäväänsä. Ja en missään nimessä valita, terrierin kuuluukin olla viettinen. Innolla odotan tulevaa sulaa kautta, jolloin Venlan kanssa tullaan korkkaamaan pelastuskoirakokeet (peruskokeet sekä haussa että jäljessä) sekä mejä-kokeet.

Uiden uuteen vuoteen

Viime vuosi oli yllättävä ja kiireinen. Koiraharrastukset jäivät auttamattoman vähälle, loppuvuodesta kokonaan poiskin. Tottakai westiet ovat olleet mukana arjessa siinä missä tähänkin asti, mutta kaikki niin sanotusti ylimääräinen oli vain pakko karsia pois.

Nyt ollaan uuden vuoden puolella ja on aika laittaa asioita taas tärkeys- ja arvojärjestykseen. Tehdä asioista, jotka rikastuttavat elämää. Eli koirajuttuja!

Tavoitteita tälle vuodelle on paljon, mutta suurin tavoite on tehdä aikaa koirien kanssa puuhastelulle ja siitä tämä vuosi olikin hyvä aloittaa. Tänään käytiin vihdoinkin testaamassa Tampereen koirauimala Nokialla. Viime uinnista koirauimalassa onkin aikaa, viime vuonna ei nimittäin käyty kertaakaan, liekö siis toissavuonna tai sitä edeltävänä viime käynti. Tästä uinnista tuli siis parivuotiaan Venlan ensimmäinen.

Kun tultiin lämmitettyyn teollisuushalliin, jossa uimala toimii, siellä oli parikin porukallista koiria sisällä kohtalaisen pienessä tilassa eli hälinää ja hulinaa riitti. Molemmat westiet ottivat todella lungisti, niin kuin yleensäkin. Alkupesun jälkeen päästiin altaalle ja Elviira laitettiin Venlan kanssa samaan aikaan veteen rampilta. Elvi menikin kuin vanha tekijä, vaikka uudessa paikassa oltiin. Venla ei ole mikään uimari järvessäkään. Tykkää kahlata ja noutaa leluja, mutta ei muuten uiskennella, joten tuo uiminen altaassa oli pikkuneidin mielestä vielä pahempaa. Jouduinkin siis keskittymään aika paljon siihen, ettei Venla kiipeä laidan yli pois altaasta, vaan ui rauhassa ja poistuu sitten liuskan kautta takaisin altaan laitamille. Yhtäkkiä sitten huomasin, että Elvi on jo kääntynyt takaisinpäin, enkä ehtisi millään rampille kutsumaan sitä oikeasta kohdasta pois altaasta. Huoli oli turha, sillä hetken päästä Elvi kurvasi suoraan oikeasta kohdasta rampille, kiipesi altaan laidalle ja hieman polleana päivysti kuivalla maalla. Luonnonlahjakkuus ja uimamaisteri, joo joo, tiedetään! Elviira kävi noutamassa lelujakin vedestä, mikä on melko harvinaista. Venla saatiin lopuksi rentoutumaan pakkouiton jälkeen kunnon vetoleikeillä Elvin kanssa. Eikä sillä ollut mikään kiire pois uimalasta, itse uimisesta ei vain välittänyt.

Kotona Venla, Elviira ja mukana ollut Tellervo-tibbe vetivät vielä kunnon kuivattelupainit, iltapalat ja nukahtivat omiin nurkkiinsa. Fyysisesti ja henkisesti väsytettyjä eli onnellisia koiria :)

Äänekosken ryhmänäyttely 6.9.

Yhtäkkiä kesken kaiken sähköpostiin tuli näyttelynumero ja muistin, että ai niin, oltiinkin palauttavaksi näyttelyksi kesän isojen näyttelyiden jälkeen ilmoittauduttu Äänekoskelle pikkuryhmikseen. Se oli täysin unohtunut, sillä kesän suuruudetkin jäivät välistä äkkilähdön ansiosta.

Kasvattaja, joka on tähän mennessä trimmannut Venlan ennen näyttelyitä, on 500 kilometrin päässä, joten ei kuin tuumasta toimeen ja omatoiminen näyttelytrimmaus käyntiin. Toki nyppiminen on kohtalaisen tuttua hommaa minullekin, mutta olen kaukana osaajasta siinä hommassa. Varovasti lähes karva kerrallaan nypin viikon verran ja yritin parhaani mukaan neidin kuontaloa muotoilla. Niskassahan ei ollut kesällä yhtään karvaa, kun ylipitkä jouduttiin napsimaan kokonaan pois. No, nyt karvaa oli hieman paremmin, mutta ei siltikään ihan riittävästi. Muutenhan tuota tukkaa oli sen verran, että pystyi jotain muotoilemaankin. Rintakehä alkaa selän ohessa olemaan tänä päivänä helppo homma, pääkin sujuu, mutta onhan noita ongelmapaikkoja. Pään ja muun vartalon rajan siistiminen kaipaa vielä paljon harjoitusta, olan/kyynärpään/kainalon seutu on hankalaa, mutta jotenkin tehtävissä. Suurimmaksi ongelmaksi osoittautui takapuoli. Siis hännän alapuolella peräpeilin (saksitun) ja muun persuksen raja. Huh, miten vaikeaa!

Pesun jätin edelliseen päivään, sillä täällä tuntuu, että Venla likaantuu vielä helpommin kuin kaupunkioloissa. Onneksi on tuo loistoshampoo (MD-10 White Texture Volume), jonka ansiosta Venlasta tulee puhdas, vaan ei kiiltävä ja liukas, vaan turkki säilyttää karkeutensa. Otin ennen pesua Vennistä seisotuskuvaakin hehkulampun valossa. Ja huomasin, että kappas, pikkuneiti on oppinut seisomaan ihan itse! Hieno koira :)

Näyttelyaamuna lähdettiin sitten kohti Äänekoskea, Elvi tietysti mukana seuraneitinä. Kehät olivat myöhässä, mutta onneksi vain puolisen tuntia. En tosin ymmärrä sitä, miksi kaikki westieihmiset tulevat sinne paikalla todella aikaisin ja alkavat heti puunaamaan koiriaan. Yritän oikeasti tehdä huolella ja kauttaaltaan Vennin valmistelun siellä näyttelypaikalla, mutta en saa parhaalla tahdollakaan siihen kulumaan varttia pidempää aikaa. Venlan tukan kanssa kun on vielä se ongelma, että sitä on kyllä oikeastaan ihan turha edes tupeerata ja muotoilla, sillä heti, kun neiti lähtee liikkeelle, tuo supersuora ja karkea tukka vetää itsensä omaan muotoonsa.

No, oltiin sitten tekevinämme jotain, kunnes westiekehä alkoi. Paikalla oli kuusi westietä, joista kaikki olivat narttuja. Kaksi junnua, kaksi nuorta ja kaksi avointa. Kanssakisaajien kanssa jutellessa sain tietooni, että tuomari (Kimmo Mustonen) olisi tiukka arvostelussaan, mutta enpä tiedä. Minusta hän oli tarkka, kävi siis koiran läpi tunnustelemalla ja kauttaaltaan, eikä vain katsellut kaukaa.

Venla keskittyi todella hyvin kehässä, ei ollut näkevinäänkään toista nuorta, sillä varoittelin jo etukäteen, että ei kannata tulla iholle. Kierrettiin ensin porukalla kehää, sitten Venla pöydälle (rimpuili muuten hieman vastaan, kun tuomari tunnusteli, tätä täytyy siis treenata!). Pöydän jälkeen käveltiin vielä edestakaisin, ympäri ja jäätiin seisoskelemaan, kun tuomari kirjasi arvosteluaan. ERI tuli että napsahti ja odoteltiin kaverin tuomio. Toinen nuori sai EH:n, joten Venlalle luokkavoitto ja pitkin hampain tuomari antoi SA:n. Otettiin se ilolla vstaan!

Tässä vaiheessa ilmeisesti toisen nuoren esittäjältä unohtui sanomiseni ja päästi nartun haistelemaan Venlaa aivan iholle. Venlahan kilahti täysin ja lähdin kyllä pikavauhtia räjähtävä pikkuwestie kainalossa pois. Haettiin myyntikojusta lisää nameja (ei ihan varattu riittävästi kahta kehää varten syötävää) ja Vennikin ehti rauhoittua. Sitten paras narttu -kehään yhden junnun ja yhden avoimen luokan nartun kanssa. Räjähdyksen ansiosta Venla olikin sitten paljon kyttäävämpi tässä kehässä, mutta ilman rähjäämistä selvittiin. Selväähän toki oli, että ei pärjätä kanssakisaajia vastaan, mutta oikeasti, oltiin jo jätetty kolme muuta westietä taaksemme! Sijoitus siis kolmas ja vielä napsahti varasertikin, joten ei voi kuin hymyillä.

Venlan elämän kolmesta näyttelystä kolme ERIä, kolme SAta, kolme PN-sijoitusta ja kaksi VASERTiä. Huh, mikä plikka! Tottahan toki niitä ns. huonompiakin tuloksia varmasti tulee jatkossa eteen, mutta olen erittäin toiveikkain mielin, että niitä huipputuloksiakin tullaan näkemään. Ja sain lievästi sanottuna hieman henkistä taputusta olalle trimmauksen suhteen, jes!

Hieno arvostelu hienolle koiralle:
 Tyypiltään ja mittasuhteiltaan erinomainen nuori narttu. Hyvä purenta. Erinomainen narttumainen pää, hyvät silmät ja ilme. Hieman kookkaat korvat. Erittäin hyvä ylälinja, tasapainoisesti kulmautunut. Hyvä rungon ja luuston vahvuus. Hyvä karvanlaatu (sanoi kyllä erinomainen). Liikkuu sujuvasti hyvällä askelpituudella. Miellyttävä luonne ja esiintyminen.

♥

Nyt

Sain heinäkuun lopussa yhtäkkiä töitä. Vakituinen työpaikka sai keräämään kamppeet pikavauhtia kasaan ja alle viikossa löydettiinkin uusi koti, muutettiin ja aloitin uudessa työpaikassa. Ettei tässä olisi ollut tarpeeksi, kotipaikkakunta ja koko ympäristö (kaverit, harrastukset ja muu elämä) jäivät hetkessä taakse.

Kauhava oli uusi osoite ja täällä nyt ollaan. Tarkemmin sanottuna kotikylä on Kortesjärvi eli muutaman tuhannen ihmisen maalaiskylä keskellä.. no, lakeuksia. Kulttuurishokki on ollut suurin asia, minkä kanssa on tarvinnut painia. Elämänmeno on erilaista, kaikki on vierasta ja täällä on todellakin maaseudun rauhaa.

Kodiksi saatiin rivitaloasunto ja se onkin ollut upean työpaikan ohella ihanin asia tänne muutossa! Hei vaan rappukäytävän äänille ja melskaaville naapureille, tervetuloa oma ulko-ovi, rauha ja oma pienen pieni pihamaa! Elviira onkin pihalla ottanut omakseen jo aurinkoisen pihan aurinkoisimman paikan ja nautiskelee siinä olostaan ja elostaan. Venla puolestaan mönkii pitkin puskia ja nurmikkoa etsien ties mitä hajuja ja metsästäen ötököitä. Välillä pysähtyy haistelemaan kilometrin säteellä olevien maito- ja sikatilojen sekä kettutarhan hajuja.

Oman kylän kirkolla

Vapaanaolo on vaihtunut varsinkin nuoremmalla sankarilla maalaismaisesti flexiin (vapaana lähtee jäljelle keskimäärin 0,2 sekunnissa), Elvi sentään kulkee vapaana suurimmaksi osaksi. Metsämaastoja löytyy jonkin verran, mutta samanlaista metsäpolkujen verkostoa kuin Lahden seudulla, ei täältä löydy. Suunnittelenkin jo nyt sulan aikaan, minne aletaan tekemään sitten talvella niitä omia polkuja. Lenkeillä tässä kotikylällä ei tule oikeastaan ketään vastaan, ei koiria eikä ihmisiä. Autoja, traktoreita ja lehmiä väistellään parhaamme mukaan. Hirvikärpäsiä ei enää pysty väistelemään ja tänään tuli vielä käärmekin lenkillä vastaan. Huh.

Kaupunkilaiset maaseudulla totta tosiaan. Vielä on opettelemista, mutta tässä reippaassa kuukaudessa  molemmissa tytöissä on tullut huomattua muutoksia. Elviira on rauhoittunut huomattavasti. Näin arvelinkin, kun ei tarvitse vahtia samassa rappukäytävässä asuvia koiria ja olla koko ajan vahtimoodissa. Sisällä ei ole kertaakaan kuulunut Elvin puhinaa, miksi olisikaan, kun Ee voi ottaa rennosti. Venla puolestaan on levoton, hyvin levoton. Vaikka liikutan (kävellen, pyörällä ja joskus jopa juosten) riittävästi ja päätä aktivoin tokon ja temputtelun merkeissä, on tytsyllä joitain öitä, jolloin se vaeltelee ulko-ovelta pihan ovelle, vinkuu, kitisee, eikä kykene rauhoittumaan. Vapaana riehumalla ja riekkumalla on saanut ennen kulutettua sitä pahinta höyryä, mutta koska vapaanaolo on toistaiseksi ainakin pois päiväjärjestyksestä, täytyy neidinkin opetella olemaan muuten. Ja kyllähän Venni pääasiassa onkin fiksusti, sopeutunut kuitenkin huonommin kuin Elvi, mikä tuli yllätyksenä.

Koiraharrastusten kanssa pelaaminenhan vaikeutui sitten kertaheitolla, kun lähdettiin hyvien treenimahdollisuuksien Lahdesta takametsiin. Valikoiden ja pohtien olen tullut siihen tulokseen, että Elvin kanssa treenataan vain rallya ryhmässä (matkaa 60km yhteen suuntaan kerran viikossa yhteistreeneihin). Tämän lisäksi käydään satunnaisesti lähikuntien koiraseurojen tokotreeneissä. Samaisissa tokoissa käydään myös Venlan kanssa, siis niissä satunnaisissa tokotreeneissä ja talven aikana pyritään pääsemään mukaan pelastuskoiratoimintaan (100km yhteen suuntaan kerran viikossa yhteistreeneihin). Ennen sitä täytyy läpäistä testit eli Vennipennin on opittava makaamaan paikallaan. Tämän pienen peko-pulman myötä jätettiin haaveet peruskokeen korkkaamisen suhteen nyt syksyllä ja otetaan uudeksi tavoitteeksi ensi vuoden sula kausi, jolloin urakoiraan sitten useampi koe.

Agilityn suhteen olen kadottanut itseltäni sen suurimman kipinän. Elvistä ei enää agikoiraksi ole (pelkään viedä neidin syksyllä polvitutkimukseen, mutta siitä sitten lisää) ja Venlan kanssa kun into ja keskittyminen on ollut vahvasti pekossa, ei olla ehditty edes agiin panostaa. Lähimmän agiseurat toimivat noin 50 kilometrin päässä, joten seuraa onkin sitten tullut pohdittua. Lapua ja Pietarsaari taistelevat nyt mielessäni keskenään siitä, kumpaan haluaisin ja lähtisin mukaan treenaamaan Venlaa agikoiraksi. Tavoitteellisesti tottakai, mutta ei kiireellä.

Kiireettömyys on tullut muutenkin osaksi elämää. Kaupungissa asuessani saatoin käydä mihin aikaan vuorokaudesta esimerkiksi kaupassa. Täällä sellainen ei onnistu. Öisin nukutaan, kun koko maailma nukkuu. Panostus työhön ja siellä käytetty aika on vienyt tottakai aikaa pois koirilta ja koiraharrastuksilta ja kaikkea on saanut karsia. Toisaalta, kun asioita karsii, löytyy myös aikaa tehdä niitä todella tärkeitä asioita. Jalkapalloa Elvin kanssa, pihahommia Venlan avustuksella ja kaikkea muuta.

Nettikin on toiminut niin huonosti, että sen käyttö on vähentynyt huomattavasti. Nyt tosin se murhe on jotenkin selätetty, joten blogin päivitys ainakin jatkuu aktiivisesti. Kuvia on tullut otettua todella vähän. Kun en ole oikein tiennyt, kantaako kameraa mukana vai ei, olen sen moneen kertaan jättänyt kotiin ja harmitellut jälkeenpäin. Mukana onkin moneen kertaan ollut vain onneton vähä-älyinen puhelin, jonka kamera ei todellakaan ole kehuttava. Seuraava isompi hankinta onkin puhelin, jossa on edes kelvollinen kuvausväline mukana. Sitä odotellessa kuitenkin tässä postauksessa enemmän ja vähemmän laadukkaita tunnelmakuvia uusista maisemista.

Tässä ja nyt!

Forssan näyttely

Tupeerattu harvahapsi

Forssassa käytiin Venlan ensimmäisessä kaikkien rotujen näyttelyssä pyörähtämässä kesäkuun viimeisenä viikonloppuna. Säätilan puolesta oli lupailtu sadetta (ja sitä vähän toivoinkin), mutta toisin kävi ja säätila oli mitä mainioin ja kesäisin.

Venlan tukka on tosiaan sellaisessa hauskassa vaiheessa, että ketään ei kyllä oikeasti naurata. Selässä on erinomainen tukka, kyljissä kelvollinen, niskassa täysin ylipitkä (mikä trimmin jälkeen oli siis kalju) ja päässä sunnilleen kaksi karvaa ristissä. Koitin kuitenkin parhaani mukaan neitiä laitella kehäkuntoon. Sain kyllä hyviä vinkkejä Venlan siskon omistajalta, joka on siis westiekasvattaja itse, että miten tuon kanssa kannattaisi nyt toimia ennen elokuun kisoja.

Kehässä oltiin toisen nuoren nartun kanssa, Venla ensimmäisenä esiintymässä. Ei siinä, kaikki oli hyvin, koska ei nähty takana kulkevaa westietä. Tuomari käpelöi Venniä, joka osaa muuten nykyään käyttäytyä todella hyvin pöydälläkin! Nuorempanahan Venlalla oli lieviä ongelmia pöydällä, onneksi oli eikä ole enää. Sitten tuomari ottikin ja sijoitti (ihan ansaitusti) toisen nuorten narttujen ykköseksi ja Venla jäi kakkoseksi. Mentiin sitten siihen järjestykseen ja Venlalla napsahti ihan täysin, kun toinen tuli nenän eteen. Ärinäraivokohtaus oli kyllä melkomoinen.

Saatiin kuitenkin eri ja sa ja mentiin jäähylle kehän ulkopuolelle. PN-kehässä ei mitään ihmeitä odotettukaan, mutta siellä Venla veti jälleen ihan hullun raivokohtauksen, tällä kertaa siskolleen, joka kisasi avoimissa nartuissa samaisessa näyttelyssä. Väkisin sain pitää pientä ja sievää terrieriä kuristusotteessa, ettei se vain pääsisi syömään ketään elävältä. En nimittäin epäillyt hetkeäkään, etteikö Venla olisi käynyt päälle. Lopulliseksi tulokseksi siis tuli eri sa pn4 eli ihan törkeän hyvä suoritus puolikaljulta ja ilmeisesti alipainoiselta koiralta! Olin kyllä superylpeä Venlasta, vaikka käytöksessä olikin hieman sanomista.

Venla kun on vielä ollut se meidän "kiltti koira" ja Elviiran kanssa saanut varoa. Osat ovat kääntyneet ja nykyään Empun uskaltaa melkein herkemmin päästää vieraiden koirien sekaan kuin Venlan. Mutta Venlan käytös oli kyllä sitten kehäpyörimisten jälkeen westielaumassa ihan samanlaista kuin se oli jo silloin, kun näin sen pikkupentuna tai siskosten pentuetreffeillä. Se yrittää koko ajan keskittyä johonkin muuhun (esim. ihmisiin), ettei vain tarvitsisi nähdä niitä muita koiria. Ven on aina ollut, varsinkin pienten valkoisten koirien kanssa, erittäin epäsosiaalinen. Kertonee ehkä jotain pikkukoiran vääristyneestä minäkuvasta, että tuntemattomien schapendoesien keskellä oltiin kuin kotonamme ja kaikki oli ihanaa ;)

Arvostelu oheen:

"Light bones. Typical size. Very feminin head, short neck. Topline is without withers, typical size of coat, nice coat. Front legs are outside, back legs straight. She looks very modest. Action is good in backlegs."

Vapaasti suomennettuna kevytluinen, tyypillisen kokoinen, erittäin feminiininen pää, lyhyt niska. Ylälinja ilman säkää (jep, trimmattiin se ylikasvanut niskakarva pois), tyyppilinen turkin koko, kiva turkki. Etujalat kääntyneet ulospäin, takajalat suorat. Hän näyttää hyvin vaatimattomalta. Toimintatakajalat ;) Eli takajaloissa hyvä liike.

Ja vielä paperille kirjoittamattomana puheena tuomari kertoi, että tykkäsi ihan hirveästi Venlasta. Siinä oli paljon hyvää, erinomainen luonne ja temperamentti (joo, tykkäsi rähjäroosasta), erinomainen turkin laatu ja väri ja paljon hyviä ominaisuuksia. Mutta ei vain kyennyt sijoittamaan Venlaa keveyden vuoksi. Tästä virisikin mielenkiintoinen pohdinta taas päässäni siitä, miksi näyttelykoiran pitäisi olla raskas, massakas ja jopa ylipainoinen. Varsinkin nuorella koiralla ylipaino voi vaikuttaa huomattavasti luuston ja nivelten kehittymiseen ja jos koiralla on nuorena jo paljon massaa, en välttämättä halua edes tietää, minkälainen tynnyri se on vanhempana. Kaikille tulee kroppaa iän myötä, halusi sitä tai ei. Me jatkamme seitsenkiloisen goljatin kanssa samaa rataa eteenpäin, sporttivartaloiset westiet kunniaan myös näyttelyissä!

Seisontakuvien otattaminen on kyllä hyödyllistä! Tästähän sen näkee; niskaan enemmän karvaa, että selkälinja alkaa vasta etujalkojen takaa, rintakarvoitusta vähemmäksi, että kaula näyttää pidemmältä ja takajalkojen eteen (ja toki muuallekin mahan alle) enemmän/pidempää karvaa. Muutenhan se onkin ihan ruusukkeensa mukainen, sertin arvoinen muru ♥

Keskikesän arkeen paluu

Juhannuksen jälkeen päästiin takaisin arkeen ja pitkästä aikaa schapendoesjengin kanssa lenkille. Venlallahan oli ihan vasta juoksut, siis viime näyttelyn aikaan eli toukokuun alussa ja nyt se jo tekee seuraavia. Kovaa rähinää ja alistamista parhaalle kaverilleen Jipolle. Jippo on kuitenkin niin kiltti pieni schapetyttö, että ymmärtää kyllä hormoneista kärsivää terriäistä, eikä lähde tappelemaan.

Arkeen kuului tietysti myös peko-treenit. Meidän ryhmässä olikin vierailevia tähtiä, joten saatiin vähän uusia ajatuksia ja ideoita treenaamiseen. Venlalle piilotettiin kolme ukkoa ihan kammottavaan maastoon. Suurin osa alueesta oli muutaman vuoden takaista hakkuuaukeaa, joka oli täynnä tiheää vattupuskaa ja muuta korkeaa kasvillisuutta. Sain tehdä ihan tosissani töitä, että pääsin etetemään itse kyseisessä maastossa, Venlasta puhumattakaan. Mutta mistä lie johtuen Venla teki kyllä todella hyvin töitä. Eteni etäämmällä minusta ja etsi huippuhyvin ensimmäisen ja toisen maalimiehen. Kolmannelle maalimiehelle lähestyttiin väärästä suunnasta, tultiin siis tuulen yläpuolelta. Venla oli muutenkin ihmeellisen tahmean oloinen, kulki vain jäljissä eikä tahtonut maalimiehelle päästyään oikein edes ilmaista. Selvisihän tosin sillekin syy. Ven oli nimittäin poiminut matkalta mukaan puolisentoistametrisen rangan valjaisiinsa. Oksa oli vielä kiertänytkin valjaita kireämmälle eli varmasti tuntui tukalalta. Ja vaikka en niin välineurheilusta perustakaan, olisi kyllä toimivien peko-valjaiden löytyminen ehdotonta. Isoilla koirilla ei samanlaista ongelmaa niinkään esiinny, koska ne eivät vilistä maata myöten, kuten pieni Vennikkä, joten treeniporukaltakaan ei oikein irronnut apuja ja ideoita tähän asiaan. Hieno koira kyllä kaikkinensa oli mukana treeneissä. Vielä kun olisin itse muistanut kellottaa haun! No, ensi kerralla sitten..

Viikonlopun näyttelyn lähestyessä on täytynyt myös keskittyä Venlan tukkaan. Karvahan itsessään tuolla koiralla on mahtava. Suora kuin mikäkin ja kohtalaisen karkeakin. Mutta näyttelytukaksi ihan kammottava. Pään karva on tällä hetkellä ihan harva ja kovin kovin lyhyt. Kropassa puolestaan oli karva hyvässä vaiheessa ja kasvattaja saikin nypittyä selästä ja kyljistä siistin. Niska puolestaan oli ylikasvanut, joten sekin on harvan oloinen. Rintakehä rehottaa minkä ehtii, mutta onneksi sitä ehditään vielä edeltävänä päivänäkin siistimään. Kaikkinensahan Venlasta kuoriutui taas junnukehiin sopivannäköinen westie, mutta onneksi pienellä laitolla sen kanssa kehdataan kuitenkin mennä iän mukaiseen nuorten luokkaan. Onneksi ei ole vielä pakko siirtyä avoimeen, sinne koko koira onkin jo sitten ihan rimpula kropaltaankin. Oltiin kuitenkin kasvattajan kanssa samaa mieltä, että ei minkään koiran tukkaa varjella näyttelyitä varten niin, ettei vain mikään karva koskaan katkeaisi. Jatkamme siis menoa ja rymyämistä samaan tahtiin kuin ennenkin ja käydään huvin ja urheilun vuoksi pyörähtämässä näyttelyissä, jos siltä tuntuu.

Juhannuskisat

Taas vietettiin juhannus jo perinteeksi muodostuneissa Juhannuskisoissa. Kisapaikka oli tosin vaihtunut Tuorlan majatalon idyllisistä maisemista TSAUn omaan treenikeskukseen eli samanlainen juhannustunnelmasta nauttiminen kentän laidalla oli tänä vuonna jäänyt pois ja käytännössä asuttiin siis Tuorlassa ja käytiin Liedon puolella kisaamassa. Itse kisasin Elvin kanssa neljä starttia, äitini Tellervon kanssa viisi.

Huom! Videossa äänet.

A-radalla oli kyllä viittä vaille, että pysyikö Elvi lähdössä. Itseasiassa sama murhe toistui kaikilla muilla paitsi viimeisellä D-radalla. Tämä oli kyllä rataprofiililtaan käsittämättön helppo, siis ykkös-, kakkosluokan tasoinen, mutta suorat ja ns. helpot paikat ovatkin Elviiralle kaikista vaikeimpia, sillä se ei irtoa eikä etene. Alkusuoran päätteeksi otin ns. riskiohjauksen eli jäin putken ulkosyrjälle. Elvi yleensä kieltää putket näin, ne kun eivät muutenkaan tuota tappijalkaa vedä puoleensa. Hämmästyttävää kyllä, pientä hidastusta, mutta sinne upposi! Kepeille tultaessa lähdin itse kääntämään ennen pujottelua edeltänyttä hyppyä liikaa oikealle, minkä vuoksi Elvi hyppäsi suoran hypyn liian tiukkaan ja tiputti riman. Muuten olikin hyvä rata. Joitain ohjauksia olisin voinut tehdä paremmin, mutta Elvi teki kyllä hurjan hyvin hommia. 

Vähän tiukkaa! Kuva: Sirpa Saari

B-radalla Elvi sitten törkeästi varastikin lähdössä ja oli kyllä ihan pakko palauttaa se alkuun. Hienosti kuitenkin reagoi pysäytykseeni, vaikka lähtikin matkaan hiekka pöllyten. Mutta kun päästiin vauhtiin niin hienoa menoa heti alkuun, kun Elvi lähti jaakotukseen mukaan. Elvi halusi selvästi huonommin mennä putkiin sisäradalla, vietti ensimmäisessäkin putkessa ikuisuuden. Putken jälkeen hyppyjen ohjaus toimi yllättävän hyvin ja rimat pysyivät ylhäällä, tosin kyllähän niitä varmistelinkin, minkä vuoksi päällejuoksut olivat inasen myöhässä. Estekulmatkin olivat tuossa välissä niin käsittämättömät, että oksat pois. Suoran putken jälkeen olisin voinut tehdä enemmän ennakoivaa valssia, että olisi saanut siistimmän alastulon hypylle, mutta taas koitin auttaa rimojen kanssa. Kauemmalle putkelle tultiin hypyltä sellaisessa kulmassa, että melkein arvasin Elvi kieltävän. Ja siinä vaiheessa kun se hävisi sadasosasekunniksi putkeen, tiesin, että kääntyy takaisin. Ihme miten sitä osaakin kuunnella ja äänen perusteella tietää, mitä se oma koira meinaa. Sitten hommat sujuivatkin niin hienosti, että ennen keppejä putken ja hypyn ajattelin ohjata vähän rennommin, enkä tehdä niin täysillä töitä. Elvi kun kuitenkin osaa lukea rataa ja hakea kepeille. Mikä virhe!! Elviira on niin raakalaismainen ja armoton, että sitä otti heti aivoon, kun aloin lepsuilla. Eipä muuten onneksi saanut napattua kuin housun lahkeeseen reijän. Jotain hyötyä tuulihousuista juhannuksenakin. Loppuun melko nättiä ohjausta; takaakierto, päällejuoksu, persjättö, takaakierto, niisto, persjättö ja muuten hyvin toimii!

Tässä välissä on kyllä taputettava itseä olkapäälle, sillä minulla on ollut vuosikauden tapana lopettaa ohjaaminen, kun radalla tapahtuu joku virhe. Siis miksi tehdä enää tosissaan töitä loppuun, kun ns. peli on jo menetetty. Juhannuksena en yhdelläkään radalla luovuttanut, vaikka virheitä napsittiinkin. Ehkä sekin vaikutti positiivisesti Elviin ja sen tekemiseen.

C-rata oli taas agirata ulkona ja tällä radalla olin kyllä itse huonosti nukutun yön jälkeen jotenkin ihan puhki. Vaatetta oli liikaa päällä, tuli kuuma ja oli tukala juosta. Alussa vähän kökköä ohjausta, mutta Elvi reagoi hyvin ja haki itse esteitä. Putkesta tultuamme parin hypyn jälkeen kepeille oli kohtalaisen pitkä vienti. Tässä välissä Elvi lähti inasen irtoamaan sille kauimmaiselle hypylle! Vau! Eihän se videolla näytä miltään, mutta kyllä se vain näpeissä tuntuu, kun koira, joka pääasiassa on liimattuna sormiin, lähteekin hieman irti. Keinu oli tällä radalla huonompi kuin A-radalla, sillä jostain syystä Elvi hyppäsi keinulta sivuun. Mihin lie olikaan menossa. Sitten tuli taas vähän vääntöpaikkaa. Mielestäni ohjauksessa ei ollut valittamista, riman tippuminen oli Elvin arviointivirhe. Näitä sattuu. Lopussa olin jo ihan loppu, A:n jälkeen ohjaus on surkeaa, mutta päästiin loppuun sittenkin. Ja mikä puomin alakontakti, ihan super, juokemalla alas asti. Treenaaminen kannattaa.

D-radalla kaikki hypyt olivat 35 sentissä, mukana oli okserikin ja arvasin, että joku rima tippuu. Elvi ei meinannut millään lähteä liikkeelle alussa, sain oikein komentaa, että TULE, vaikka Elvin lähtölupa on tavallisesti äänetön. Lähtihän se sitten ja vauhdilla, kökkö ja surkea valssi ja Elvi hyppäsi suoraan riman päälle. Siinä vaiheessa ajattelin sitten, että tehdään treeninä loppurata. Tai olin sen jo rataantutustumisessa päättänyt, että jos joku moka tulee, otetaan rata treenin kannalta. Halusin nähdä, miten Elvi reagoi pariin eri tilanteeseen. Okseri meni muuten kevyesti yli, vaikkakin Elvi ponnistaa sille hurjan kaukaa. Lentävä westie laskeutui kuitenkin oikealle puolelle rimaa. Ja hypyt näyttävätkin hyviltä, ei ollenkaan tuskaista tai vaikean oloista! Ennen rengasta otin sitten testin, miten Elvi palautuu, jos minä teen ns. ohjausvirheen eli joudutaan korjaamaan suuntaa. Rengas on aina ollut Elville akilleen kantapää, mutta kappas vain, siitä vain jatkettiin sujuvasti loppua kohden, eikä renkaan jälkeiset rimatkaan lennelleet. Loppusuoran testi oli kokeilla, miten paljon voisin Elviä vedättää. Pituudella kesti vedätyksen vielä hyvin, mutta viimeinen aita oli liikaa. Olin jo niin paljon edellä ja vauhtini oli liian kova eli saalistusvietti iski ja jälleen tuulihousuja koeteltiin. 

Kaikkinensa olin kyllä superylpeä Elviirasta. Neljällä radalla tippui vain kolme rimaa yhteensä, yksi putkikielto, lopun tahallinen hyppykielto ja kaksi tappaja-Elviä. Ihan huippua! Elviiran kroppa ei mukissut mitään, vaan oli koko ajan normaali ja liikkuvainen oma itsensä. Näissä radoissa oli niin paljon hyvää sekä Elvin että oman toimintani suhteen, että saadaan kyllä olla onnellisia.

Kuvat ovat juhannuksen maakuntamatkailusta. Paljon muutakin kuin pelkkää agilitya ehdittiin tehdä, nähdä ja kokea. Oli mukavaa.

Juhannusjengi: Elviira, Hilma, Venla, Cici ja viimeisen permiksen takana vielä Tellervo

Kukkakedolla

 

 

Kesäistä menoa

Keikkayleisö

Jokin ihme on tässä bloggerissa mättänyt viime viikkoina, sillä kirjoittamani tekstit eivät ole missään vaiheessa julkaistu, vaan ne ovat jääneet luonnoksina odottelemaan parempia päiviä. No, nyt tuleekin sitten aimo annos tekstiä ja tapahtumia parin viime viikon ajalta.

Toissa viikonloppuna pyörittiin vanhoilla kotikulmilla Mäntässä. Koirille tuli aimo annos sosiaalistumista, kun pääsivät lyhyiden puistokonserttien ajaksi yleisöksi. Venlaakaan ei pelottanut yhtään kuunnella musiikkia! Ehkä jotain siedätysapua toi jo tuo viimeisin MilJazz. Jospa toivoa Venlan musiikinsiedon suhteen ei ole vielä menetetty.

Kävin myös kouluttamassa agilitya vanhoille seurakavereille, jotka ovat ottaneet ja perustaneet itselleen uuden seuran. Paljon huippupäteviä koiria ja ihmisiä. Koirakot, joita olen nähnyt viime kesänä viimeeksi, olivat menneet isoja harppauksia eteenpäin ja toivottavasti innostuvat kesän aikana vielä kisakentillekin.

Kesäilta

Elviira ja Venla pääsivät molemmat myös treenailemaan. Elvin kanssa tein helppoa perusrataa, ei suurempia murheita, muita kuin että Elvi on tutuilla kentillä mahdottomampi kuin vierailla. Siis aivan huipussaan taas vire (ja huuto). Ei tiputellut yhtään rimoja, vaikka kyseinen kenttä onkin pohjaltaan pehmeää hiekkaa! Eikä myöskään treenin jälkeen oireillut (vaan olisi halunnut mennä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...). En tiedä, missä vaiheessa uskaltaisin taas uskoa ja luottaa siihen, että Elvillä on kaikki hyvin. Luulen myös, että tämä alkukesän selvä parannus Elvin liikkuvuudessa on positiivista seurausta monipuolisesta liikunnasta, kehonhuollosta ja uudesta nivelvalmisteesta. Tehtiin myös aika hurja paikkis ennen agia, etäisyytenä viitisenkymmentä metriä. Elvi oli tarkkaavaisena, mutta ei lainkaan sen näköinen, että lähtisi mukaan!

Vennipennin kanssa tehtiin helppoa rataa namialustatargetilla, treenattiin väljää vierasta rengasta ja kokeiltiin kerran vierasta keinuakin. Jälkimmäisten kanssa sujui hienosti, ensimmäinen vain pohdituttaa. Targetin käytössä on nimittäin hyviä puolia, koira oppii irtoamaan, lukitsemaan esteisiin ja lukemaan rataa. Venlan kanssa ongelmaksi on vain muodostunut se, että targettia käyttäessämme Venla ei tahdo taipua ohjaukseeni, ilman targettia estehakuisuus valuu minimiin ja neiti pysyy tiukasti ohjauksessa.

Onneksi päästiin juhannusviikolla käymään Nauravan koiran treeneissä eli Lotan opissa. Ja tällä kertaa oppiin pääsi Vennikkä. Lotta ymmärsi heti, mikä namitargetin kanssa on ongelmana ja halusikin, että palkkaisin Venlaa lelulla. Venlahan leikkikin hetken (kuten aina), mutta sitten kun ei enää halunnut leikkiä, yritti päästä pois tilanteesta sijaistoiminnalla. Kävi siis pissalla hallissa ja ongelma ratkaistu, ei enää pakotettu leikkimään. Sitten koitettiin miettiä ja pohtia, mikä olisi ratkaisu. Lotta ehdotti namilelua eli siis jotain lelua, jonka sisään saa namia. Sanoin, ettei olla sellaista kokeiltu, mutta myöhemmin tuli mieleen, että kokeiltiinhan me, sellaista namitaskua narun päässä. Sehän aiheutti aikanaan sen ongelman, että Venla jäi hakemaan nuuskuttamaan hajujälkeä ja lopulta rikkoi taskun eli ei toiminut.

Ilokseni Lotalla olikin uusi leluehdotus meille. Hieman tennispalloa isompi geelipallo, siis ontto lussupallo, joka ei kuulemma mene edes malin käsittelyssä säpäleiksi. Laitoin sen sisälle pari kanafilepalasta ja heitin Venlalle. Neitihän lähti kuin raketti ja alkoi heti narskuttaa palloa. Venlahan tykkää kyllä noutaa, joten sitä en ihmetellyt, että lähti perään, mutta tuota kun voi Vennin antaa huoletta narskuttaa, ei tule sitten itsellekään tarvetta sitä olla heti hakemassa pois. Tehtiin sitten pyörittelypätkää, treenasin oikea-aikaista palkkaamista tuolla pallolla ja sain vinkkejä miten voin treenata ohjauksia pallo kädessä. Tokihan sitä voi siis myös käyttää targetina, mutta sen avulla päästään myös opettelemaan hyvässä vauhdissa ja irtoavammin ohjauksia. Venla pysyi koko ajan hullun innokkaana ja motivaatio hipoi pilviä. Takaakierrot, ohjauksenluvut ja vauhti oli parempaa kuin koskaan. Ja kun palkkasin pallolla, Venla lähti kiireellä perään, nakerteli sitä ja koitti saada herkkuja ulos. Nähtäväksi jää, miten kauan tuon namipallon taika säilyy, mutta koska Ven tykkää muovista ja ruoasta, uskon, että tästä saadaan jopa loppuelämäksi palkka agilityyn.

Mökkiemäntä ja koiralauma.

Venla, Tellervo, Cola, Seela ja Elvi :)

Täytyypä muuten kokeilla superlelun tehoa myös toko- ja jopa pekotreeneissä! Ainakin tokossa luoksetuloon voisi saada vauhtia lelupalkalla ja pekossa viimeisen maalimiehen superpalkkana, pelkkä ruokapalkka kun on alkanut hieman menettää tehoaan, vaikka nami olisikin supernami.

Rennompana vapaa-ajan puuhana päästiin tapaamaan kultaisia koirakavereita mökkimiljööseen :)

Westiet vs kultainennoutaja

Agitreeneissä

Tänään päästiin tuuraajaksi Nauravan koiran viikkotreeneihin. Tarkoitus oli alkeisryhmään osallistua Venlan kanssa, mutta mutkien kautta päädyinkin treenaamaan Elvin kanssa. Rata ohessa.

Alku oli huippuhieno, ennakoivalla valssilla kolmosputkeen. Sitten olisin niin kovasti halunnut tehdän päällejuoksun muurille, mutta puolipakotettuna luovuin siitä ajatuksesta ja tehtiin nelosen jälkeen persjättö ja sama kutosen jälkeen. Elvi roiski muurin palikoita niin törkeästi koko treenin ajan, ettei mitään järkeä. Mutta kun on kiire, niin on kiire. Ja kun kartturi vielä ohjaa kiireellä, niin ei helpota.. Superhieno lähetys kasihypyn takaakierrolle (ai että kun malttaisin Venlallekin opettaa yhtä vahvan takaakierron!), hienosti malttoi hypätä väljän renkaankin ja kovalla vauhdilla puomille. Juoksukontaktit joka kerta, jes.

Heitto 11-hypyn takaakierrolle jälleen ihan super ja sitä jäinkin ihailemaan, jolloin olin jo jatkosta myöhässä. Aikaisempi liikkellelähtö ja meno 15-putkeen asti oli sulavaa. Sitten 17-muurilta olisin tehnyt niiston 18-hypylle, mutta muurin ohjaus jäi tällöin vajaaksi tai siis Elvi hyppäsi sen liian tiukkaan (ja palikat lensi), minkä vuoksi vaihdettiin siihen valssi ja toinen 19-putkelle. Myönsin kyllä, että yritän aina vältellä valsseja, sillä todella usein epäonnistun niissä ajoituksellisesti ja saan tuntea sen jaloissani, kirjaimellisesti.

Homma toimi ja matka jatkui, taas 20-muurin jälkeen valssi ja oikea-aikaisesti ohjattunahan Elvi suorittaa senkin melkein maltilla. Siitä kepeille, 23-hypyn jälkeen jälleen valssi ja törkeän upean hienon mahtava niisto 25-hypylle. Ja rima pysyi ylhäällä!

Kaikkinensa mukava rata, sai juosta, ohjata ja vähän vääntääkin. Paikoitellen tuntui (ja ilmeisesti myös näytti) erittäin hyvältä! Harmi vain, että mokasin sitten muutamat kohdat, joista on taas reijät jaloissa muistona... mutta päällimäinen fiilis oli kyllä superhyvä! Hiki virtasi ja Elviira oli hieno, eikä varonut yhtään mitään tai ollut muutenkaan kipuisen tai vaikean oloinen. Tukkaa vaan ihan tolkuttomasti kropassa. Täytyy ottaa oikein rankalla kädellä trimmaten ennen juhannuskisoja, että lyllerö jaksaa sielläkin sitten lyllertää, agirodusta nyt puhumattakaan!

Ehdottomasti mennään toistekin Lotan oppiin tuurauspaikalle. Oman hallin (ja treenimahdollisuuden) puuttuessa täytyisi Venlankin kanssa vain mennä ja opetella agia muualla. Hirveä agikutina, johon tarvittaisiin helpotukseksi vain itsenäistä treenimahdollisuutta ja paljon. Kisakutinaa sentään lievennetään Elvin kanssa kisaamalla.

Nyt meillä jatkuu vielä pitkän viikonlopun ajan elämä hoitokoiran kanssa asuntovahteina. Tellervollakin on kaikki hyvin, kun saa olla kotonaan, vaikka mamma onkin hukassa.

Me ollaan ihan kiltisti kaikki!