Teimme tänään ainoan kesälomaviikkoni kunniaksi lenkin kotikaupunkini toiselle laidalle. Kiipesimme portaita ja tarkoitus oli mennä katselemaan maisemia vuorentorniin, joka oli suureksi harmiksemme ilkivallan vuoksi suljettu. Tyydyimme sitten kävelemään ympäri vuorta tutkiskellen maailmaa.
Tellervo ja Elviira käyttivät myös jokaisen hetken hyväkseen leikkien.
Sitten kohtasimme tilanteen, joka saa vereni kiehahtamaan aina.
Tämä todella kiltti, suurikokoinen (meidän tyttöihin verrattuna) uroskoira ilmestyi yhtäkkiä seuraamme. Omistajia ei näkynyt saati kuulunut missään. Jos oma koirani katoaa näköpiiristä, eikä ilmesty viiden sekunnin kuluessa näkökenttääni, kutsun sitä. Jos mitään ei vieläkään tapahdu, lähden perään ja kutsun kovemmin, kunnes koira löytyy tai palaa luokseni. Mistä minä tiedän, jos se katoaa näkyvistä, onko se lähtenyt jahtiin, onko se tavannut muita ulkoilijoita tai jopa metsänpetoja? Tämän uroksen omistajaa ei näyttänyt kiinnostavan, missä koiransa liikkuu ja sitä en ymmärrä.
Vaadin itse Elviiraa pitämään huolta siitä, missä minä olen ja minne minä menen. Elvi kulkee yleensä edellä ja jos se valitsee risteyksessä väärän polun, ei minun tarvitse kutsua sitä perääni, vaan se huomaa itse valinneensa väärin ja tulee jatkamaan kanssani samaa polkua. Perustottelevaisuutta ja koiran osa.
Tällaisten karkulaisten kanssa minua eniten ärsyttää se, että jos minulla olisikin se iso rottweileruros, jota ulkoiluttaisin hihnassa ja yhtäkkiä jostain pelmahtaisi eteen toinen uroskoira vapaana. Ja vielä vailla omistajaa. Sittenkö vasta tällaisten koirien omistajat heräisivät todellisuuteen, että koiraa on pidettävä silmällä? Harmikseni minulla on vain pienikokoinen vartija, joka käy varmasti varsinkin vieraan ja ison uroskoiran päälle, joka lähestyy minua uhkaavasti.
Eihän se ole kuin "pikkukoira" tai korkeintaan huvittava ilmestys. Minua ei huvita sellainen tilanne ollenkaan, jossa joudun itse pelottamaan vieraan koiran pois ja samalla pitämään Elvin kurissa ja tietoisena siitä, että minä johdan tätä showta. Onneksi tänään oli mukana vieraillekin ystävällinen Hilma, joka toimi oivana stopparina ja sain hoitaa Elviiran rauhassa. Koirani ei ole aggressiivinen, vaan se puolustaa laumaansa tarvittaessa. Ja pienen koiran näkökulmasta tuollaiset tilanteet ovat uhkaavia, oli toinen osapuoli kuinka kiltti tai ymmärtämätön tahansa.
Tuohtumuksestani huolimatta jatkoimme iloisesti lenkkiä, koirat kävivät uimassa ja Elviira treenasi itsenäisesti tasapainoilua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti