Uutta kohti

On tullut aika kääntää sivua ja jatkaa ihan uuden parissa. 

Nämä tekstit jäävät historiaan ja muistoksi osana elämäämme. Uusikaa siis linkkinne ja tervetuloa seuraamaan, Elviiran ja Venlan elämä jatkuu blogissa:

Aktiiviset Westiet

Lepopäivän vaellus

Eilen kävin tekemässä 400 metrisen jäljen åyhdellä kulmalla, kun täällä on sateisten päivien ansiosta jo paikoin lumetonta metsissä. No, tarkoitus oli vanhettaa jälkeä yön yli, mutta iltapäivästä alkoi sataa lunta. Käytiin siis ajamassa Venlan kanssa vuoden ensimmäinen verijälki illalla. Jälkitarkkaa, siis todella jälkitarkkaa työskentelyä noin niin kuin tauon jälkeen, mutta eipä oikein muuta hyvää sanottavaa. Hirveä hinku, hätä ja kiire, hyvä kun tajusi sentään pysähtyä kaadolle (tosin oma iltaruoka siinä saattoi auttaa asiaa). Jos kelit pysyvät tällaisina, otetaan lähiviikkoina uusi jälki ja katsotaan, onko aivot paremmin mukana.

Elvin kanssa treenattiin tanssinumeron sisääntuloa. Kolmannen toiston jälkeen paineistui ja lopetettiin. Olen huomannut, että Elvi paineistuu helpommin ns. kotitreeneissä ja jos Ven on lähistöllä. Täytyy siis seuraavan kerran hallilla testata samaa sisääntuloa ja katsoa onko paikalla vaikutusta.

Eilisen treenipäivän jälkeen ajattelin, että pidetään tänään lepopäivä. Eli pelkkää lenkkeilyä. Meidän nurkilla, tarkemmin sanottuna parin kilometrin säteellä kotiovesta, lähtee yhteensä noin sadan kilometrin mittainen vaellusreitistö. Haaveiltiin siitä jo kesän lopussa ja syksyllä, mutta ei koskaan ehditty.

Lähdettiin tänään katselemaan löydettäisiinkö tuo meitä lähinnä oleva reitin aloituspää. Ja löydettiinhän me. Kiitos uuden älypuhelimen, retkikartta kulkee onnellisesti mukana matkan jokaisella askeleella. Ja muuten Endomondokin vaihdettiin SportsTrackeriin ja ainakin tähän mennessä olen ollut tyytyväinen siihen.

Ilokseni totesin, että reittiä oli ajettu moottorikelkalla eli olisiko se talvikunnossapidetty, jes! Lähdettiin talsimaan opastettua polkua ihmetellen eläinten jälkiä, vaihtuvia maisemia ja hiljaisuutta.

Hiljaisuus vaihtui painaviin sanoihin neljän, viiden kilometrin vaelluksen jälkeen, kun moottorikelkat olivat poikenneet pois reitiltä. Siinä sitten keskellä nevaa ihmetellään minua reiteen asti upottavassa hangessa, että mitä tehdään. Koirat sentään pysyivät hankikannolla, joten ajattelin, että ei tässä mitään, kilometrin verran isommalle polulle matkaa ja se olisi varmasti taas kelkalla ajettu.

Muutaman sadan metrin rämpimisen jälkeen ajattelin, että eipä tämä kevyt lenkki voisi tästä enää raskaammaksi muuttua. Hetken päästä kuitenkin hankikanto hävisi koiriltakin ja siinä sitten koko porukka kontattiin eteenpäin. Olen yleensä se ensimmäinen, joka sanoo, että pieni koira pärjää siinä missä isotkin ja jos minä pystyn etenemään, niin koiranikin pystyvät. Tuo umpihanki oli jo itsellenikin lähes mahdotonta, joten ei muuta kuin koiria auttamaan. Kannoin vuorotellen aina toista olalla, kun toinen rämpi eteenpäin. Yhteistyöllä selvittiin kuin selvittiinkin se järkyttävin kilometri ja onni oli, että meitä todellakin odotti se moottorikelkkaura polulla.

Tokihan sitä tuli mieleen, että oltaisi Elvin edestakaisinkävelyongelmasta huolimatta käännytty nevalla takaisin, mutta kun kolme terrieriä päättävät jatkaa eteenpäin, niin ;)

Ei siitä ihan sitä lepopäivän lenkkeilyä siis tullutkaan, mutta lepopäivänhän voi aina siirtää huomiseen. Nyt on pieni pintaraapaisu otettu tuohon vaellusreitistöön ja hinku lähteä uudestaan ja pidemmälle syntyi.

Ainut mikä puuttui matkasta oli vaellusseura. Schapet tulivat kerran jos toisenkin mieleeni vaellessa, mutta ehkä ne saadaan vielä joskus sieltä Lahden metsistä terriäisten vaellusseuraksi.

Onnellista sunnuntaita ja levänneenä kohti uutta viikkoa!

Luomisen tuskaa

Tai pikemminkin valinnanvaikeutta. Olen nimittäin viime viikot yrittänyt pähkäillä Elvin koiratanssikoreografiaa.

Muuten hyvä, mutta pää on aivan täynnä ideoita, joiden valinnasta ja jäsentelystä ei tahdo tulla mitään. Tavoitteena olisi kuitenkin saada meidän ihkaensimmäinen kisaohjelma valmiiksi ja treenattua kesään mennessä.

Sen vuoksi olen päättänyt, että mennään jo repertuaarista löytyvillä tempuilla, keskittyen kokonaisuuteen ja yhteistyöhön. Aika paljon vaadittu ja melkoinen haaste,  mutta ilman tavoitteita ei tehdä mitään ja liian lepsuilla tavoitteilla ei tehdä tosissamme mitään ;)

Musiikkiin heräsin eräänä yönä ja miksasin alo-luokan minimimitan eli 1:30 minuuttia huudatusta. Tavattoman lyhyen tuntuinen aika itsekseen treenatessa, mutta yleisön edessä esiintyessä fiilis voi olla ihan toinen!

Kisatreeniä

Vennin agitreenaaminen on erittäin hyvällä, jos ei jopa loistavalla mallilla. Uuden seuran löytymisen myötä ollaan saatu tärkeän estetreenin lisäksi viikoittainen agitreeni koutsin ohjauksessa. Tämä mahdollistaa siis häiriötreenaamisen, ohjaustekniikkatreenaamisen valvovien silmien alla, mutta myös Venlaan ja sen mielenmaisemaan tutustumisen.

Elviira on aina ollut valitettavan helppo tapaus. Lämpö nousee nollasta sataan, kun parkkeerataan treeni- tai kisapaikan (ei niin) läheisyyteen, radan läheisyyteen mennään vasta, kun edellinen koirakko on loppusuoralla ja Elville ei missään nimessä näytetä, mitä se edellinen koirakko siellä tekee. Sitten radalle tappajanraivolla, annetaan 110 prosenttia ja lähdetään pois. Tässä vaiheessa voidaan jo hieman rauhoittua, mutta heti, jos kuuluu agilityn ääniä jostain, kuumuus nousee taas nollasta sataan ja homma uusiksi väsyneempänä. Pähkinänkuoressa siis melko ennalta-arvattavaa ja toistuvaa käytöstä kerrasta toiseen.

Venla on jo arjessakin niin outolintu, että en aina pysty ymmärtämään. Tämän vuoksi agitreenaaminen sen kaikissa muodoissa onkin niin mielenkiintoista. Viime viikkoina ollaan erityisesti treenattu vaihtelevuutta. Välillä treenataan lyhyitä pätkiä, välillä pitkiä pätkiä, välillä yksi pätkä, välillä vaikka viisi. Toisinaan treenataan esteitä, toisinaan ohjauksia, toisinaan rataa. Joskus treenataan paikallaoloa, joskus leikitään, joskus tokoillaan kesken agitreenin. Suoritusten välillä Venni on ollut häkissä, autossa, paikkamakuussa, tehnyt temppuja, ollut kontaktissa ja tehnyt pitkää lenkkiä.

Tottakai on asioita, jotka edesauttavat haluttuja käytöstapoja tai asioita, jotka vain kuuluvat lajiin. En esimerkiksi koskaan kisatilanteessa pitäisi suorituksen jälkeen Venlaa kontaktissa perusasennossa tai pitkiä aikoja paikkamakuussa, vaan jäähdyttelylenkillä, jonka jälkeen niin sanotusti vapaalla, joko hihnanpäässä tai mieluummin omassa tilassa eli vaikka siellä häkissä tai autossa. Mutta tässä vaiheessa, kun haluan oikeasti oppia tuntemaan tuon pienen kummajaisen, haluan asettaa sen erilaisiin tilanteisiin ja nähdä, miten (pääkoppa) reagoi.

Ollaan siis myös treenattu kisatilanteita eli käyty möllikisoissa. Tarkemmin sanottuna supermölleissä eli luokissa, joissa on vain Venlalle helppoja ja tuttuja hyppyesteitä sekä putkia. Kisatreenien tarkoituksena kun on tässä vaiheessa ollut tilanteen tutkinta ja opettelu, ei niinkään se ratatreeni.

Venla on siitä helppo koira, että se on putkiaivoinen. Jos se keskittyy yhteen asiaan, se ei välttämättä koskaan edes huomaa toista (vrt. Elviira, jolla on 24 tuntia vuorokaudessa 360 asteen käsitys ympärillä olevista ja tapahtuvista asioista). Kisapaikoilla putkiaivoisuudesta on se hyöty, että toisten koirien ohittelu tiukoissa tilanteissa on helppoa. Venni kontaktiin ja avot, ei edes huomattu kiljuvaa pikkuchihua, takapuolta nuuskivaa beeceetä tai niskakarvoja nostelevaa terriäistä.

Vaikka ollaan kisapaikoilla oltukin treenaamassa olemista ja liikkumista, en ole kuitenkaan asettanut Venlaa tilanteeseen, jossa sen täytyisi sietää ns. vapaalla muiden koirien ahdistelua. Venni ei arvosta vieraiden koirien läheisyyttä, joten sitä en ole edes lähtenyt kokeilemaan. Ihmisiä olen antanut moikata normaalisti, jos ihmiset ovat halunneet moikata Venlaa. Muuten Venla on ollut kenkienvaihdon tai rataantutustumisen ajan omassa tutussa ja turvallisessa häkissä. Rauhassa. Sekin vielä, ihan rauhassa.

Mutta itse möllikisasuorituksiin, niin Venla on kyllä ollut positiivinen yllätys siinä, että se ei jännittyneessä kisatunnelmassakaan huuda. Innostuu kyllä, varsinkin kun näkee, että edellinen menee agilitya, mutta missään vaiheessa homma ei läiky yli ja radanseuraaminen katkeaa välittömästi, jos pyydän kontaktiin. Sama, kun kävellään kisaradan vierellä, jossa joku on paraikaa rataa suorittamassa. Venla pystyy hyvin kävelemään hihna löysällä vaikka radassa kiinni, ei huolta.

Silti, kun mennään radalle, intoa on kuin pienessä kylässä ja vauhtia osaamistasoon nähden riittävästi. Lähdössäpysymistä ei olla sen kummemmin treenattu, siellähän se pysyy. Toki sitäkin aletaan jatkossa treenaamaan myös kisatilanteissa varmemmaksi ja kaukaisemmaksi. Niin kuin treeneissäkin, välillä Vennin intoilu ilmenee lievänä keulimisena (vakiovirheeksi on tässä vaiheessa muodostunut hypyn ohi juokseminen ja hyppääminen ns. takaisinpäin). Tässä ohessa on video viimeisimmästä supermöllistartistamme, jossa ohjaajan osaamattomuus aiheuttaa molemmat virheet eli Venla toimii täydellisesti taitojensa mukaan! Ensimmäisiksi videoiksi laitoin kuitenkin edeltävästä kisasta tuplastartin videot eli sama rata kahteen kertaan, joista ensimmäisellä lähti kyllä pikkukoiralta itseltään välillä ihan lapasesta (kun olisi ollut mahtavaa mennä vain putkiin). Mutta iloisena yllätyksenä toisella eli uusintaradalla ainut virhekin oli ohjauksellinen, kun putkijarru ei ole vielä tuttu käsite. Tosin kakkosradalla huomaa myös sen, että lopussa alkaa kone hyytymään. Osasyynä tähän ol palkan puuttuminen noissa kisoissa. Mukana oli vain syötävää, ei sitä maagista vihreää taikapalloa.

  

  

  

Melko mieletöntä kerrassaan. Seuraavan kerran, kun mennään kisatreeneihin, lähdetään tekemään mölliratatreeni eli kokeilemaan, miltä ne muut esteet tuntuvat vierailla kentillä ja kisaympäristössä. Ja miten ne sujuvat, tottakai myös.

Onneksi elämään kuuluu myös paljon muuta kuin pelkkää westieagilitya. Seuraavaksi täytyykin kirjoitella kuulumisia tanssirintamalta. Olin katsomassa ensimmäistä kertaa elämässäni koiratanssin möllikisoja ja sieltä sain paljon ajateltavaa ja ehkä ilmapiiristä johtuen Elvinkin tanssinumeroita suunniteltua eteenpäin! Ja jos joku jaksaa oikeasti lukea näitä kilometritekstejä tajunnanvirrastani koskien Venlaa ja agilitya, niin täytyy onnitella ja nostaa hattua. Yhtä outoja olette kuin Venla ;)

Outo Elviira

Vihdoin älypuhelin saapui meillekin ja ensimmäinen testipostaus olkoon Elviiran vanhimmasta ja oudoimmasta tavasta. Pikkukivet, minimaalisen pienet roskat tai kuten tässä tapauksessa pieni puunpalanen on parasta ajanvietettä sisätiloissa...

Agilitya päivästä toiseen

Valopäät lenkillä

Älkää ymmärtäkö väärin. Elviira on elämäni koira, enkä vaihtasi sen kanssa vietettyjä tunteja agikentillä mihinkään. Mutta kukaan ei voi ymmärtää, miten helpolta kaikki tuntuu Elviiran kanssa taistelun jälkeen, kun radalle pompitaan Vennin kanssa. Toistan itseäni kerrasta toiseen, mutta en liioittele yhtään. Venla on ihan super agikoiraksi.

Tänään viikkotreenien teemana oli takaakierrot ja siinä on asia, jonka Elvi on oppinut helposti, joten siitä on tullut vakio-ohjausliike omaan valikoimaani. Tästä syystä tämä onkin niitä lähes ainoita ohjauskuvioita, joita olen Vennin kanssa etukäteen opetellut. Joo, olihan meillä taas aikaa sitten viime kerrasta, kun ollaan takaakierroista mitään puhuttukaan, mutta minivideolle tallentunut ensimmäinen otto on sellaisenaan siinä. Heti kärkeen törkeän upeat takaakierrot ja valssit. Hyvä Venla takaakierroista, hyvä minä valsseista. Olen aina luullut, että en vain osaa, mutta nyt täytyy kyllä todeta, että on siinä toisessa osapuolessakin ollut sitä vikaa...

Linkki videonpätkään!

Kolmannelle esteelle piti tehdä takaakierron lisäksi päällejuoksu ja melkein arvasin, että päällejuoksussa Venla juoksee koko esteen ympäri. Siis niin, miten olen paimenkoirien nähnyt käyttäytyvän hyppyesteiden kanssa. Pirskatin schapendoesvaikutteet ;)

Sitä treenattiinkin sitten ja kokeiltiin eri juttuja. Koutsi oli ihan oikeassa siinä, että en käännä yläkroppaa juurikaan eli omaa ohjausta täytyy treenata. Sekä Venlan tuloa siihen ohjaukseen. Tosin lisäsyynä tuolle kiertelylle on myös osaltaan Venlan putkiaivoisuus. Kun se keskittyy esteisiin, se keskittyy vain esteisiin. Sama homma missä tahansa, kun se keskittyy tokossa kontaktinpitoon, mitään muuta ei ole olemassa. Kun se keskittyy näyttelyssä namiin, muita westiejä ei ole olemassa. Tuossa päällejuoksukohdassa se keskittyy/i minuun eli mitään muuta, kuten estettä, ei ole olemassa. Agikentällä itselleni uusi ja jännä ominaisuus oman koiran kanssa (vaikka toki muita putkiaivoisia paimentolaisia on kyllä tullut nähtyä...), joka vain täytyy tiedostaa ja muokata. Treenattiin päällejuoksua molemmin puolin, eikä puoli oikeastaan vaikuttanut asiaan. Yhtä huonosti meni. Tämä jäi siis kotiläksyksi ja jatkettiin keinun pariin.

Keinuahan ollaan opeteltu Vuorelan Lotan oppien mukaan eli kolmena eri temppuna. Muistuteltiin siinä Venlalle, joka oli vähän empiväinen esteen suhteen, että mikäs tämä nyt olikaan. Ai niin ja LAKKE:lla on ihan luksuskontaktiesteet. Korkeussäädettävät. Laitettiin keinu siis alimmalle säädölle. Toisteltiin ja Venla alkoi itsekin tarjoilemaan sitten varsinkin sitä kolmatta temppua eli äänitreeniä (hyppäsi siis keinun alasmenolle). Tämän jälkeen otettiin koutsille palkkausvastuu namein, itse lähetin Vennin ja vapautukseksi (jonka muuten kuuluu olla vauhdikas ja suoraan eteenpäin) heitin pallon. Ne toistotkin näkyvät etäisesti tuossa klipillä. Itselleni sanon, että IHMINEN, anna sen itsenäisen koiran oppia itsenäisesti asiat, ennen kuin menet sotkemaan väliin. Venla selvästi videolta katsottuna hämmentyi läsnäolostani, ennen kuin tajusin jäädä noille klipillä näkyville toistoille taakse. Eihän me niin tehdä koskaan mitään. Vaan aina lähetetään tai pyritään lähettämään. Itse Venlahan on super. Varsinkin viimeinen toisto putkesta vautia ottamalla. Olen sanaton.

Note to self:
-päällejuoksussa yläkroppa kääntyy, siis kääntyy
-uuden opettelussa anna sitä tilaa
-palkatessa liiku itse eteenpäin (video paljasti, että olen taas alkanut peruuttaa, kun heitän pallon.... mur!)

"Avaa jo!"

Elviirakin on menossa mukana, vaikka Venlasta kirjoittelenkin. Elviiralla on uusi opettelun aihe, nimittäin rauhassa autossa odottaminen sen aikaa, kun treenaan Venlan kanssa. Koskaan ei tulla varmasti pääsemään siihen, että Elvi voisi olla esim. häkissä hallissa, mutta autokin käy. Jos lähdetään pitkille kisamatkoille tai muuta, niin ei tuo tappajakaan voi yksin kotiin jäädä. Paras olisi siis oppia olemaan. Nyt Ee jää yleensä huutamaan kurkku suorana, kun tietää, mihin menen Vennin kanssa. Mutta hiljenee kyllä ja on hiljaa, kun tullaan takaisin. Eikä ole syönyt autoa. Se on aina plussaa.

Käytiin tässä eräänä iltana napsimassa vähän kuvia valopäistä lenkillä. Meillä on käytössä ihan simppelit ja yksinkertaiset Airamin minilamput (tarkoitettu polkupyörän valoiksi). Mukavan edulliset, monikäyttöiset ja kahdessa eri värissä. Niin ja ne saa vilkkumaankin vielä, jos on ihan sysimustaa. Yleisesti ottaen lenkkeillään siis ihan valkoisten lamppujen kera ja punaiset ovat sitten Venlan työvaljaskäytössä. Orbiloceja haaveilen varsinkin työvaljaisiin, mutta säästelen sitä hankintaa uusien valjaiden kylkeen.

EI

Tänä iltana oltiin Agilassa sellaisten oikeasti Venlan tasoisten (eli ei kaikki esteet hanskassa olevien) ryhmässä tuuraamassa ja kun katselin muiden menoa ja treenejä, jossain pään sopukoissa tuli mieleeni, että olisipa mukava joskus itsekin taas kouluttaa agia. Siis mitä ihmettä. Puolen vuoden täystauko ja kolme treenikertaa, niin motivaatio alkaa tekemään paluuta?

Tänä iltana myös tein jotain, mitä en ole varmaan koskaan aikaisemmin tehnyt! Olin ihan tuntemattomassa ryhmässä, vieraan koutsin tunnilla ja sanoin EI. Ihmettelin oikein itsekin, että onko kohta 9 vuotta agilityn treenaamista ja kolmannen agikoiran kohdalla todella voinut tapahtua jotain pientä aivotoimintaa omassa pääkopassani. Nimittäin pääni sisällä on erittäin selvä visio, miten Venlan kevättalvi ja tuleva kesä tässä edistyvät. Koska treenataan, mitä treenataan, miksi treenataan ja miten treenataan.

Tehtiin 11 esteen pikkurata (hyppyjä ja putkia), jossa oli muuri. Muistaakseni Venla on hypännyt muurin irtopalikoiden yli joskus vuotiaana tai alle, mutta mieleeni ei tule varsinaisia treenitilanteita esteen kanssa. Sanoin siis, että muuri on Venlalle uusi este, ei olla tehty. Enkä varmasti paljon valehdellutkaan. Koutsi oli sitä mieltä, että tehdään rata ensin muurille asti ja sitten treenataan sitä. No, näin tehtiin. Kun päästiin muurille, koutsi sanoi, että Venla ottaa sen varmasti (siis täyskorkean minimuurin) ihan tavallisena aitana ja sanoi, että lähettäisin Venlan muuria edeltäneeseen putkeen ja sittem vain vauhdilla muurille. En tietenkään sano, etteikö Venla olisi siitä yli hypännyt, mutta se suunnitelma päässäni huusi kovaan ääneen EI. Ja niin sanoin. EI.

Otin koutsin vastalauseista huolimatta targetilla pelkän muurin. Venla hyppäsi yli, mutta huonosti. Koutsi pisti edelleen vastaan, että olisi pitänyt ottaa putkelta, että olisi saanut paremman vauhdin. Mutta EI. Otin uudestaan targetin, samasta kohdasta ja avot, Venla hyppäsi ja hyppäsikin hyvin. Kolmannella toistolla (siis jo kolmannella) otettiin sitten se edeltävä putki mukaan kuvioihin. Venla sinkosi putkesta kiitolaukkaa muurin yli (koska edellisillä toistoilla siellä oli se target), ei mitään empimistä, ei mitään kyselemistä, ei mitään ongelmaa. Toistettiin sama muurikohta muutamaan otteeseen, kun otettiin vielä koko rataa ja jatkettiin muurilta loppuunkin, ilman ongelmia.

Vaikka tuo nyt oli pientä, hyvin pientä, niin koin, että olen kasvanut agikoiran ohjaajana. Aina pitäisi uskaltaa tehdä päätös ja seistä se takana, varsinkin, kun tietää olevansa oikeassa ja tekevänsä koiralleen oikeutta. Eikä olla koutsille mieliksi tai tehdä nyt tämän kerran näin, vaikka olisi muussa tilanteesa tehnyt toisin. Muistan, miten olen vuosien saatossa tuskaillut sekä Hilman että Elviiran kanssa, kun olen sokeasti uskonut jotain oppia ja myöhemmin oppinut sille paremman vaihtoehdon. Silloin on tullut mieleen, että miksei joku ole voinut jo etukäteen antaa näitä kaikkia vaihtoehtoja, joista olisi oman koira tuntien voinut itse valita parhaimman vaihtoehdon.

Onni on, että kaikki tämä vuosien saatossa kerääntynyt kokemus kiteytyy tällä hetkellä kristallinkirkkaaksi päämääräksi. Venlasta tulee loistava. Se on jo loistava.

Mustavalkoista

Välillä elämä on ihanan helppoa, mustavalkoista. Vapaapäiviä, pitkiä lenkkejä ja paljon lunta. Parhaita hetkiä.

Pala agilitya

Harvinaista herkkua tarjolla! Nimittäin leikkaamaton pätkä arkisesta agilityn viikkotreenistämme. Treenillisestikin pätkässä tapahtuu ihmeitä, sillä opetellaan (molemmat) ensimmäistä kertaa takaaleikkausta ja Venlalta se jopa onnistuu. Pari huomion arvoista seikkaa asioille, joita videolla tapahtuu on, että alkutreenissä namialusta on ihan liian lähellä hyppyä. Älkääkä pelätkö epäonnistua, kunhan jokaisen epäonnistumisen (ja onnistumisen!) jälkeen analysoi, mikä meni vikaan ja miksi tai mikä onnistui ja miksi. Ja estän Venniä menemästä keinulle, koska tuon ipanan isoksi ongelmaksi muuttuu omatoiminen esteiden suorittaminen eli ei ohjauksessa pysyminen, jos annan sille edes kerran periksi. Koskee siis kontaktiesteitä, sillä niissä on se suurin vetovoima. Mutta suurempi syy sille, miksi halusin laittaa tänne koko pätkän yhdestä kierroksesta treeneissä, on itse Venla.

Kyseessä on koira, jolle on rakennettu motivaatio, moottori ja into (niin kuin niin monelle westielle joudutaan rakentamaan). Miten hyvä fiilis tuleekaan, kun näkee, että rakennustyö on tuottanut tulosta. Venla jaksaa toistaa, ei hätkähdä, vaikka korjataan pienet "kunniakierrokset", palkkautuu yhtä hyvin koko ajan, ei lähde haahuilemaan edes selitystuokioiden aikana ja kun otan pallon ja jään juttelemaan treeneistä koutsin kanssa, katsokaa tuota häntää. Sitä, jos mitä, ei voi feikata.

Linkki videoon!

Vieraita lakeuksilla

Fazun heiluva häntä

Eivät ensimmäiset, mutta varmasti toivotuimmat koiravieraat (ja koiravieraiden ihana Ida-ihminen!), saapuivat lakeuksille yllätysvisiitille ja viipyivät pari päivää. Kyseessähän on tottakai muuton myötä 450 kilometrin päähän jääneet mäyräkoirakaverit Tilda ja Fazu. Makkarat matkustivat ensi kertaa elämässään junalla ja terriäisten kanssa oltiin asemalla vastassa. Elviira muisti ja tunnisti heti kaverit (Tilda sai pusujakin!), Venla yritti jäykistellä, mutta muutamassa sekunnissa upposi pikkukoirankin tajuntaan, että hetkinen, nämähän ovat meidän mäyräkoirakaverit.

Lenkkeiltiin ja löhöiltiin ja nukuttiin. Mutta se mikä hämmästyttää tässä jengissä on, ettei kenekään tarvitse kysellä, miettiä tai kyseenalaistaa omaa asemaansa. Tehtiin mitä hyvänsä, molemmat terrierit ja molemmat mäyräkoirat tietävät tarkkaan, missä menee raja kenenkin kanssa. Silti kukaan ei jäykistele, ole se onneton uhrilammas tai muuten ulkopuolinen. Fazu, 10, on ehdottomasti ikänsä puolesta kunnioitettava sekä Elvin että Venlan silmin. Fazua ei haeta leikkiin, mutta ei myöskään väistellä seiniä pitkin, vaan ollaan yhdessä, mutta pidetään sitä vähän arvokkaammassa asemassa. Tildaa, 6, voi puolestaan sekä Venla että Elvi hakea leikkiin, sillä Til on kaveri. Joskus jopa leikkimään innostuva kaveri. Mutta kun ollaan sisällä ja molemmat mäyräkoirat ottavat elämän mieluiten rennosti peiton alla, Elvi ja Venla leikkivät, rähisevät ja painivat keskenään, eikä kummallakaan mäyräkoiralla ole mitään tätä vastaan.

Lenkillä tottakai mennään sulassa sovussa. Fazua hieman häiritsee kävellä westiejen lähellä, mutta silti se tuppautuu kylki kyljessä kävelevien terriereiden väliin. Vapaanaollessaan Venla on täysin Tildan vietävissä eli sinne mihin vanhemman nenä näyttää niin... Joskus leikitään, mutta aina ollaan sovussa. Ruokaillessa tai namien kanssa puljatessa yhteislauman hämmentävä toimivuus vain korostuu. Kaikki haluavat syötävää, kaikki haluavat eturiviin, kaikki syövät vaikka pieniä kiviä, mutta kukaan ei sano mitään kenellekään toiselle. Läheisyys ei ahdista eli ei haittaa vaikka toinen onkin kyljessä kiinni kerjäämässä omaansa. Tai jos kaveri saa namin, niin ei haittaa, seuraava osuu varmasti omalle kohdalle.

Vaikka territkin tulevat toki juttuun monien kanssa ja erilaisia koirakavereita löytyy (niin Hilmasta ja Tellervosta, kymmenistä treenikavereista aina Villähteen schapelaumaan), niin näiden neljän pikkuhiipparin yhteiseloa ja -oloa on kyllä välillä käsittämätön seurata. Miten neljä niin erilaista koiraa ja kaksi niin erilaista laumaa voivat toimia yhtenä. Ehkä syynä on kaikkien koirien rakkaus mäykkyjen omistajaan, Idaan.

Tilda ja terrierit