Elvi terapiakoirailee

Törmättiin tänään pihan leikkikentällä pieneen viisivuotiaaseen down-tyttöseen. Saga oli innoissaan, mutta huomattuaan, että lapsi oli hieman kovakourainen väistyi kyllä mielellään syrjään. Elviira "joutui" sitten toimittamaan terapiakoiran virkaa. Korvat pysyivät onnellisuusluimussa koko puolituntisen ajan, kun tyttö ulkoilutti Eetä ympäri leikkikenttää. Hämmästyttävin asia Elviirassa oli tytön mielestä, että se osasi hypätä pienen esteen yli. Siitä riitti riemua pitkään.

Elvi pysyi koko ajan omana onnellisena itsenään, varoi koko ajan, ei riehunut, ei lähtenyt leikkiin, antoi silittää, taputtaa, halata ja antoi tytön jopa yrittää nostaa syliin (mikä ei siis ihan onnistunut). Vaikka kuten sanoinkin, tyttö oli todella kovakourainen. Pusuttelija-Elvillekin oli hommia, mutta pusutkin annettiin ihan eri tyylillä tytölle kuin äidilleen. Elvi hiipi rauhassa lähelle ja laittoi etujalat tytön polvelle ja hivuttautui sentti sentiltä lähemmäs (korvia). Mutta heti kun nämä uudet tuttavuudet lähtivät kotia kohti, Elvi napsahti lapsiterapeutin hommastaan ja otti Sagaa niskasta äristen ja muristen. Ennen kotiinmenoa vielä pihassa virranpurkuleikit ja sisälle syömään.

Kummallisinta vain on se, miten Elvi, koiramaailman ehdoton ykkönen julmana järjestyksenvalvojana, on ihmisten ja nimenomaan lasten maailmassa ihan kuin eri koira. Liikkuu varoen, alistuen, onnellisena, mutta silti rentona (vanhukset varsinkin laitoksissa ovat poikkeustapaus ihmisten maailmassa, silloin Elvi on kaikkea edellämainittua, mutta varsin jännittynyt).

No, huomenna päästään onneksi seuraamaan Elviiran elämässä päivää järjestyksenvalvojana westielenkillä. Kun ne muut eivät ole kavereita, niin ne eivät ole kavereita. Minkäs sille tekee!